Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Tarina ohjeet

  • Tarinoita voit kirjoittaa kenestä omasta hahmostasi tahdotkaan, jopa useammasta hahmostasi.
  • Tarinoiden aiheita voivat olla hahmosi yksittäiset menneisyyden kohdat, jolloin sinun tulee kirjoittaa muille infoksi, että kyseessä on menneisyys.
  • Myös roolipelaamisesta (kuten kahden eri roolijan hahmojen menneisyydestä) voi roolipelaamisen tavoin kirjoittaa tarinoita tänne vuorotellen, jolloin toinen aina vastaa toisen tarinaan.
  • Muita aiheita hahmollesi voivat olla: oppilaan/mestarin koulutustilanteet, menneisyys, erilliset tilanteet, omasta näkökulmasta tilanteiden kertominen, tai vaikka juuri sillä hetkellä roolipeli elämässä toteutuneet tilanteet.
  • Älä kirjoita sellaisen hahmon näkökulmasta, jota et omista tai hahmolla ei ole omia sivuja roolipelissä!

Kenellä pitää kirjoittaa tarina?

  • Parantajat roolivat saapumisensa Kuulammelle, jonka jälkeen näky/uni/enne yms. kirjoitetaan tarinana tarina-osioon. Kun se on tehty, voikin taas palata roolipelaamaan peli-osioon, kirjoittaa, että lähtee takaisin leiriin oppilaansa/mestarinsa kanssa ja odottaa sitten vain. Kun toinenkin roolija on saanut mestarin/oppilaan tarinoitua, he jatkavat yhdessä roolimista peli-osiossa leiriin.
  • Sama kaava toimii päälliköillä. Kaikki muut roolitaan peli-osioon, mutta itse päälliköiden puheet tulee tehdä tarina-osioon.
  • Soturiksi nousevan oppilaan on kirjoitettava viimeisestä arviostaan tarina/tai roolittava se lyhyissä erissä peli-osiossa (nopeammin hoidettavissa, kun oppilas tarinoi viimeisen arvioinnin ja lopettaa hetkeen, kun saa soturinimensä seremoniassa)!

Miten kirjoittaa?

  • Jos haluat tarinallesi jatkoa joltakin toiselta roolijalta tai tietyltä hahmolta, ilmoita se näin: //roolija, hahmo//
  • Määritä //näiden// väliin tietoja, mitä aihetta tarinasi käsittelee. esim. //aihe, roolija, hahmo//.
  • Kirjoita ''näiden'' väliin hahmosi puhe, tai -tämän perään.
  • Voit merkitä ajatukset *näiden* väliin, tai vain kirjoittaa ne kaiken sekaan ilman merkkejä.
  • Saat valita kerrotko hän vai minä muodossa, mutta tarinan ajan sinun on noudatettava sitä, eli et voi vaihtaa keskenkaiken kahden muodon välillä.
  • Tarinoissa sinun on sallittua autohitata muiden hahmoja vapaasti, mutta lue huolellisesti kissojen hakemuksia, kuten luonnetta, jotta osaat kirjoittaa oikein heidän suhtautumisestaan! Saat miinuspisteitä tai tarinaasi ei arvioida, jos muiden kissat eivät vastaa luonteeltaan itseään!
  • Minimiraja on kolme riviä, ja siitäkin saa max 2kp:etä.

Arvostelut

  • Tarinat tullaan arvostelemaan kokemuspisteillä, joita jakavat tarinoita arvostelevat ylläpito (yp ja vyp).
  • Molemmat arvioivat samat tarinat antaen pisteitä 0-20p eli max pistemäärä yhdestä tarinasta on 40p.
  • Myös ylläpitäjät voivat kirjoittaa tarinoita, sillä toinen ylläpitäjä arvioi toisen tarinan ja Chabine suorittaa molemmista ylläpitäjien tarinoista arvioinnin.
  • Tarinat arvioidaan näillä kriteereillä: pituus, oikeinkirjoitus, mielenkiintoisuus, tarinan sujuva eteneminen, sekä muiden hahmojen kuvailu.

 

Etsitkö tarinaan ideaa?

Tarina kuolleista Humoristinen sääennuste Jouluinen tarina Hahmot ihmisinä
Pentu taso - Pieni seikkailija Oppilas taso - Tulevaisuuden lupaus Soturi taso - Elämänsä herra Klaaninvanhin taso - Nukkuva sankari

Palkinnot

Kp - kokemuspisteet. Kun hahmosi saa tietyn määrän kokemuspisteitä kerättyä, hän saa uuden taidon, joka sinun tulee ilmoittaa muokkaus-osiossa 0/5 arvioinnilla. Useimmissa on vaihtoehtona valita kahden välillä, molempia taitoja et voi valita. Sinun tulee kirjoittaa tarina siitä taidosta, jonka saat.

 

100 kp - Oppiminen tai Päämäärällisyys (nopea oppija vai toteuttaako päämääriään)

200 kp - Hämäränäkö tai Tarkka kuulo

300 kp - Taisteluliikkeet tai Parantaminen (koskee muitakin kuin vain parantajia)

400 kp - Vakoilu tai Piiloutuminen

500 kp - Partion johtaminen tai Tehtävän johtaminen

600 kp - Puolustautuminen tai Suojeleminen

700 kp - Kilpailukyky (miten menestyy kilpailuissa) tai Sisukkuus

800 kp - Viisaus tai Älykkyys

900 kp - Armollisuus tai Armottomuus (onko hän hyvä vai paha)

1000 kp - Vahva purenta vai terävät kynnet (niiden voimakkuus )

Pistetaulukko

Hahmo • Klaani • Arvo Roolija Pisteet Kerätyt palkinnot
Auringonviilto • Yöklaani • Soturi Heli 51kp  
Täplähaukka • Yöklaani • Soturi Pelkotuoksu 338kp Oppiminen 4/5, Hämäränäkö 3/5, Parantaminen 5/5
Puolinaama • Tuuliklaani • Oppilas/Soturi Heli 487kp Oppiminen 3/5,Tarkka kuulo 4/5, Taisteluliikkeet 4/5, Piiloutuminen 2/5
Kuolotassu • Varjoklaani • Parantaja Cecci 124kp Päämäärällisyys 4/5
Ruislampi • Salamaklaani • Parantajaoppilas Mymmeli 26kp  
Hiirenpolku • Lumouksenklaani • Parantaja Masi 28kp  
Tammipolku • Salamaklaani • Kuningatar Masi 28kp  
Ratamopentu • Myrskyklaani • Pentu Masi 30kp  
Kivipentu • Yöklaani • Pentu Masi 35kp  
Havuviima • Salamaklaani • Soturi Mymmeli 70kp  
Salviantaika • Yöklaani • Parantajaoppilas Heli 37kp  

Kukkaiselo • Tuuliklaani • Parantaja

Heli 21kp  
Kirkaslintu • Varjoklaani • Parantaja Heli 29kp  
Hehkutonvalo • Synkkäklaani • Parantaja Heli 32kp  
Päivätassu • Myrskyklaani • Parantajaoppilas Masi 31kp  
Lumisusi • Tuuliklaani • Parantajaoppilas Masi 34kp  
Pakkasnauru • Myrkkyklaani • Soturi Masi 44kp  
Murhepentu • Synkkäklaani • Soturi Masi 32kp  
Katajankaiku • Salamaklaani • Kuningatar Heli 31kp  
Peiponkajo • Salamaklaani • Soturi Heli 26kp  
Vuolaskyynel • Ruskaklaani • Parantajaoppilas EE 21kp  
Kuihtunuttassu • Jokiklaani • Parantajaoppilas EE 23kp  
Koitomu • Ruskaklaani • Parantaja Chabi 41kp  
Taivaanlintu • Myrskyklaani • Parantaja Varjo 36kp  
Kristallipääsky • Jokiklaani • Parantaja Varjo 28kp  
Kanervamarja • Myrkkyklaani • Parantaja Varjo 29kp  
Orvokkisydän • Salamaklaani • Parantaja Varjo 33kp  
Veriruusu • Lumouksenklaani • Päällikkö Masi 39kp  
Tomutuuli • Erakko/Luopiolauma • Vakooja Masi 18kp  
Sädetähti • Myrkkyklaani • Päällikkö Heli 18kp  
Lovitähti • Ruskaklaani • Päällikkö Wilma 20kp  
Aallonpentu • Myrkkyklaani • Pentu Heli 485kp Päämäärällisyys 4/5, Hämäränäkö 4/5, Taisteluliikkeet 2/5, Piiloutuminen 4/5
Profetian pentu • Salamaklaani • Pentu Heli 548kp Oppiminen 3/5, Hämäränäkö 4/5,Taisteluliikkeet 3/5, Piiloutuminen 2/5, Tehtävän johtaminen 4/5
Kuurasielu • Tuuliklaani • Soturi Masi 357kp Päämäärällisyys 5/5, Hämäränäkö 3/5, Taisteluliikkeet 5/5
Kultapiiskunvarsi • Lumouksenklaani • Soturi EE 18kp  
Minttupilvi • Lumouksenklaani • Soturi EE 18kp  

Muut tarinat

Viekastähden ylpeys

Kolibrinyö

Liekkimyrskyn toive

Synkkämyrskyn anteeksianto

Pelkotuoksun pelko


Vieraskirja  

Nimi

Kotisivut

Sähköposti

Kommentit
Roskapostisuojaus: Paljonko on yksi plus kaksi?
(Pakollinen, Vastaa numeroin)
                        Yksityinen  

Nimi: EE

29.12.2018 16:59
//Kultapiiskunvarren ja Minttupilven soturiseremoniat, ja kirjoitin molemmilla omat, koska innostuin c://
Kultapiiskutassu/-nvarsi, Lumouksenklaani

Kultapiiskutassu hyppi innostuksesta paikoillaan, vilkuillen ympärilleen ja odottaen suurta hetkeään. Häntä väsytti, mutta hänestä tuntui myös siltä, että hän voisi juosta maailman ääriin ja kukistaa kaikkien muiden klaanien kissat yhdellä tassulla. Tänään hänestä tulisi soturi, eikä sen jälkeen kukaan voinut estää häntä tekemästä, mitä hän itse halusi. Naaras oli valmis uuteen nimeen, joka antaisi hänelle kunniaa. Pian kilpikonnakuvioisesta voisi tulla päällikkökin! Ajatuksistaan herätessä, Kultapiiskutassu huomasi hyppivänsä sisarensa ympärillä, ja hallitsi itsensä nähdessään huvittuneen ilmeen Minttutassun kasvoilla. Katse ei ollut ilkeä, vaan se oli täynnä lämpöä, muttei naaras halunnut nuoremman sisaren luulevan, että voisi katsoa häntä edes vähän loukkaavasti.
”Hei! Älä naura, kaikki ovat innoissaan, jos ovat nousemassa sotureiksi!” Kultapiiskutassu maukui ja läimäytti tassullaan leikkisästi täpläturkkisen korvaa. Minttutassu näytti pidättelevän naurua ja naaras päätti kutittaa toista hännällään. Ilkikurinen ilme naamallaan, kilpikonnakuvioinen vei häntänsä toisen pilkulliselle kyljelle. Sisar hytisi pidätetystä naurusta suuri hymy kasvoillaan, yrittäen samalla karistaa toisen häntää pois. Sitten oppilas huomasi Hopeakuun tulevan pois pentutarhasta ja lopetti Minttutassun kiusaamisen. Sisar kiiruhti emon luokse, mutta häntä ei huvittanut. Hetken hän vain tuijotteli tassujaan, miettien samalla, mitä kaikkea hän voisi tehdä tullessaan soturiksi.
”Saapukoon jokainen vihollisensa lumoamaan onnistuva kiipeilijänkalliolle klaanikokoontumiseen!” naaras hyppäsi pystyyn heti kuultuaan nuo sanat päällikön suusta. Leirissä olevat kissat kerääntyivät hitaasti kuuntelemaan, vaikka Kultapiiskutassu olikin ensimmäisenä seisomassa kiipeilijänkallion edessä. Hänen meripihkanväriset silmänsä säteilivät kirkkaasti ja sitten käänsi päänsä ja huomasi seisovansa kissajoukon keskellä. Nopeasti oppilas kipitti Minttutassun viereen ja hymyili kiusaantuneesti hänelle.
”Tänään Lumouksenklaani tulee saamaan kaksi hienoa soturia. Pyydän siksi nyt Kultapiiskutassua ja Minttutassua astumaan eteen”, Veriruusu maukui ääni ehkä hieman iloisena, vaikkei naaras ollut siitä varma. He kävelivät eteen ja Kultapiiskutassu ei voinut hallita häntäänsä heilumasta jännityksestä.
”Minä Verentähti, Lumouksenklaanin päällikkö, pyydän esi-isiäni kääntämään katseensa näihin oppilaisiin. He ovat opiskelleet kovasti ymmärtääkseen jalot lakinne, ja on heidän vuoronsa tulla sotureiksi”, tiikerikuvioinen naaras maukui klaanille ja käänsi sitten katseensa vanhemman oppilaan puoleen.
”Kultapiiskutassu, lupaatko elää soturilain mukaisesti ja puolustaa tätä klaania, jopa henkesi uhalla?” päällikkö kysyi häneltä ja hän avasi suunsa.
”Lupaan.” Se oli ainakin puoliksi totta, koska hän puolustaisi klaania henkensä uhalla, muttei hän oikein ollut ikinä tajunnut, mitä varten soturilaki oli.
”Siinä tapauksessa, Tähtiklaanin voimien kautta, annan sinulle soturinimesi. Kultapiiskutassu, tästä hetkestä lähtien sinut tunnetaan Kultapiiskunvartena. Tähtiklaani kunnioittaa innokkuuttasi, ja hyväksymme sinut Lumouksenklaanin täydeksi soturiksi”, Veriruusu maukui ja kääntyi sitten nuoremman puoleen. Kultapiiskunvarsi sulki muut äänet pois ja maisteli uutta nimeään kielensä päällä. Se oli hyvä nimi, vaikkei erityisesti kuvannutkaan häntä mitenkään. Hän huomasi yhtäkkiä, että Veriruusu seisoi hänen edessään ja odotti, että hän nuolaisisi toisen lapaa kunnioittavasti. Hän teki niin ja kuunteli sitten, kuinka Lumouksenklaani huusi hänen ja Minttupilven uusia nimiä. Mikään ei ollut tuntunut näin hyvältä.

Minttutassu/-pilvi, Lumouksenklaani

Minttutassu istui leirissä ja odotti paikoillaan seremonian alkamista. Kultapiiskutassu lähestyi häntä ajatuksissaan hypähdellen ja sai hänet huvittumaan. Kilpikonnakuvioinen sisar oli niin innoissaan, että se uhkasi tarttua häneenkin. Naarasta vain hermostutti soturien velvollisuudet, koska jo oppilaana olo oli tuntunut hankalalta. Miten hän voisi suoriutua vaikeammista tehtävistä? Hän tiesi, että saisi tukea läheisiltään, mutta silti häntä pelotti hieman. Ei pelkästään itsensä puolesta, myös Kultapiiskutassun, koska sisar ei niinkään välittänyt soturilaista ja häntä huoletti, että toinen ei ymmärtäisi tehdä velvollisuuksiaan. Minttutassu huomasi sisaren huitaisevan häntä korvalle, ja pidätteli nauruaan. Vanhempi maukui, kuinka kaikki olisivat innoissaan, jos heistä tulisi sotureita. *Ehkä me sitten ajattelemme hieman erilaisesti, rakas sisar*, hän ajatteli mielessään, kun tajusi, ettei häntä niinkään innostanut.
Minttutassu pakeni Kultapiiskutassun luota huomattuaan Hopeakuun tulleen pois pesästä. Emon huomatessa hänet, tuon vihreät silmät täyttyivät lämmöllä ja hän nuolaisi tyttärensä päälakea.
”Hei, Hopeakuu. Me pääsimme läpi arvioinnista!” Minttutassu maukui iloisesti ja kuningatar nyökkäsi tietäväisesti.
”Tiedän, ja olen teistä todella ylpeitä!” Hopeakuu maukui ja tarkasteli täplikästä turkkia, hieman pettyneenä siitä, että oppilas oli sukinut turkkinsa hyvin, eikä siinä tarvinnut auttaa.
”Voitko sinä jättää pentusi yksin pentutarhaan?” täpläturkki kysyi huolestuneena ja katsoi emon taakse pentutarhan aukkoa kohti.
”Älä huoli, he pärjäävät seremonian ajan”, Hopeakuu varmisti hänet asiasta ja he vain istuivat hetken vierekkäin. Minttutassun vihreät silmät vaelsivat sisareen ja häntä ahdisti hieman se, että Kultapiiskutassu ei ollut käyttäytynyt lähiaikoina emoa kohtaan erityisen lämpimästi, eikä hän tiennyt syytä.
”Saapukoon jokainen vihollisensa lumoamaan onnistuva kiipeilijänkalliolle klaanikokoontumiseen”, kuului Veriruusun kutsu ja he nousivat tassuttaakseen kokoontumispaikalla. Hän naurahti hieman Kultapiiskutassun innostukselle ja kääntyi sitten kuuntelemaan päällikköä.
***
”Minttutassu, lupaatko elää soturilain mukaisesti ja puolustaa tätä klaania, jopa henkesi uhalla?” häneltä kysyttiin ja hän empi hetken, mutta keräsi sitten rohkeutensa.
”Lupaan.” Hän vastasi sydämestään ja kyllä puolustaisi Lumouksenklaania henkensä uhalla.
”Siinä tapauksessa, Tähtiklaanin voimien kautta, annan sinulle soturinimesi. Minttutassu, tästä hetkestä lähtien sinut tunnetaan Minttupilvenä. Tähtiklaani kunnioittaa uskollisuuttasi, ja hyväksymme sinut Lumouksenklaanin täydeksi soturiksi”, noiden sanojen jälkeen, Veriruusu laskeutui paikaltaan ja tuli hänen eteensä ja Minttupilvi nuolaisi hänen lapaansa. Sitten hän kuuli klaanin huutavan hänen nimeään ja vihdoinkin hänestä tuntui, että hän pystyisi tähän. Hänestä tulisi hyvä soturi Lumouksenklaanille. Sellaisen klaani ansaitsi.

Vastaus:

Molemmista sanon sen, että olisin toivonut mestareista jotakin mainintaa, että he ovat arvioineet oppilaansa sotureiksi 'kelpaaviksi' ennen seremoniaa. Tarinasi olivat kuitenkin selkeitä, juoni eteni tasaisesti, ei ollut nopeutusta, enkä kirjoitusvirheisiin törmännyt. Molemmille hahmoille annan 18kp ^^ - Masi YP -

Nimi: heli-fairy

10.12.2018 21:20
Sädekatse/tähti – Elämien haku

Ruskea turkkinen naaras keräsi itsensä pesän lattialta takaisin istumaan, huokaisten vielä viimeisiä pahan ajatuksen enteitä päästään. Pakkasnauru oli päivä sitten yrittänyt murhata oman emonsa, oman klaaninsa päällikön, Jäätähden, ja Sädekatseen ja Viiltokynnen eksyessä paikalle, myös yrittänyt nämä tapattaa. Toisaalta naaras oli kiitollinen siitä, että Viiltokynsi uskalsi tulla puhumaan hänelle, ja luotti tällaisen asian hänelle, jonka kautta keskeytettiin suuri murhenäytelmä klaanissa, mutta hän kuitenkin epäili itseään, ettei Viiltokynsi häneen luottaisi. Viiltokynsi oli maannut tovin parantajien pesällä, kun Sädetähti oli vain käynyt haukkaamassa happea sekä näyttämässä pintanaarmunsa. Jäätähti kuitenkin vieläkin makasi pesällä, arvet kulkien nyt molempien sokeiden silmiensä päältä. Päällikkö oli päivän paasannut siitä, kuinka inhottava hänen oma poikansa oli, ja kuinka hän ei luopuisi päällikön virastaan, vaikka hänen vatsansa revittäisiin auki, mutta Jäätähdelle oli jäänyt vain yksi elämä, jolla johtaa klaania, sokeiden silmien sekä heikon olonsa kanssa. Kummatkin, Sädekatse sekä Viiltokynsi, olivat hänen päähänsä yrittäneet puhua järkeä, ja viimein suuri ylväs ja pelottava Jäätähti myönsi, ettei voisi jatkaa enää virassaan. Hänestä tulisi nyt Jääruusu, kuin soturinimeltään oli, ja siirtyisi klaanivanhinten pesään sokeutumisensa takia. Ehkä Tähtiklaani pitäisi hänestä huolta ennen kuin itse, ellei Pimeyden metsä ehtisi ensin, veisi hänet mukanaan. Sädekatse nousi kaikuisan kylmän kivipesän perältä ylös ravistaen turkkinsa, jossa vieläkin tuntui Pakkasnaurun kamala hengitys, sekä kynnen jäljet. Vanhoja arpia hieman särki, mutta naaras oli parantunut hyvin ja nyt hänen tulisi matkata Kuulammelle. Ensin hänen kuitenkin tulisi tehdä jotain muuta.
”Saapukoon jokainen kyntensä valmis valamaan Kynnenviillolle klaanikokoontumiseen!” naaras huusi voimakkaasti yli saaren korkean ja terävän kynnenviillon kiven päältä. Tuo tasapainotteli itseään korkean huipun päällä varoen tippumasta alas. Ei kivi nyt korkea ollut, mutta sieltä alas tippuminen jo sattuisi. Kissoja alkoi virrata aukiolle hänen eteensä, toiset hieman apean oloisina, toiset innokkaina kuulemaan, mitä asiaa hänellä olisi. Ei hän tiennyt moniko häntä kutsuisi päälliköksi, nyt tai vielä elämien haun jälkeenkään, mutta toivoi hän kuitenkin, että voisi olla edes sen arvoinen heille; toimia heidän korkeimpana suojelijana. Viiltokynnen tuttu hahmo asteli paikalle pentutarhan suunnalta, josta myös kipitti lähemmäs kuulemaan Mutakatse ja Varjosielu, jo nopeasti kasvaneiden pentujensa kanssa. Turkoosisilmäisen kasvoille nousi lämmin hymy, kun hän näki myrkkyklaanilaisen perheenkin kasvavan nopeasti.
”Jäätähti on päättänyt nyt viimein jäädä virastaan päällikkönä ja siirtyä klaanivanhinten pesään. Hän jättää virkansa minulle, jotta voin pitää klaanista hyvää huolta, niin kuin hänkin teki. Jääruusu elää sydämissämme ylpeänä päällikkönä, jota emme tule unohtamaan. Ei hän meitä ole jättämässä vielä pitkään aikaan, mutta on uuden ajan kuitenkin noustava”, Sädekatse piti pienen tauon puheessaan katsellen varovasti Viiltokynnestä muihin. ”Minun on nimitettävä uusi varapäällikkö tilalleni, ennen kuin matkana Kuulammelle hakemaan elämäni. Siispä Tähtiklaanin katseen alla nimitän Myrkkyklaanille uuden varapäällikön. Seuraajakseni tulee Viiltokynsi”, hän naukuu ylväästi korottaen äänensä korkealle, naukuen sanat Tähtiklaaniin asti, jotta he voivat hyväksyä hänen valintansa. Naaras haluaa vierelleen vain yhden ja ainoan kissan, hyvän ystävänsä Viiltokynnen, joka mieluummin johtaisi klaania, kuin hän itse tällä hetkellä. ”Vaikka olet uusi klaanissa, olet tärkeä kissa minulle ja uskon, että suojelet klaania hengelläsi ja toimit hyvänä oikeana tassuna minulle. Toivottavasti Tähtiklaani hyväksyy valintani”, turkoosi silmä naukaisee lopulta hymyillen ja katsahtaa kirkkain silmin ystäväänsä. Viiltokynsi on selvästi hieman hämillään, mutta lopulta luo Sädekatseelle otetun hymyn, vilkaisten sitten sisareensa vierellään. Mutakatse onnittelee uutta varapäällikköä jo hiljakseen tuon viereltä.
”Nyt minun on kuitenkin mentävä hakeman elämäni Kuulammelta. Viiltokynsi saa jäädä huolehtimaan klaanista sillä välin. Toivon, että kykenevät metsästävät kuningattarille sekä klaanivanhimmille, ja lopulta kokoonnutte yhdessä syömään ennen iltapartiointia ja kuun nousua. Saavun takaisin pikimmiten. Jätän klaanin nyt tassuihisi Viiltokynsi”, Sädekatse naukuu vielä ystävälleen loikaten sitten varovasti alas kynnenviillon päältä, päättäen kokoontumisen. Kissat alkavat pikkuhiljaa hajaantua, mutta toiset käyvät innoissaan onnittelemassa Viiltokynttä. Sädekatse vielä astelee tuon luokse puskien ystäväänsä ja väläyttäen tälle iloisen hymyn, ennen kuin juoksee pois aukiolta kohti saaren reunoja, Järveä, sekä Kuulampea.
Tuon matka taittuu nopeasti, vaikka hankalasti. Naaraalla on ristiriitaisia ajatuksia menoista, ja epäilee, ettei tule saamaan kahdeksaa elämäänsä, jotka Jäätähti, siis Jääruusu, hänelle jätti. Kuitenkin Tähtiklaanissa on paljon hyviä kissoja – emo, isä, sisarukset – jotka hänelle voisivat kuitenkin elämiä antaa. Kylmät väreet kulkevat ylös tuon selkää, kun hän tassuttaa ylös monien satojen kuiden aikana poluksi tallattua ylämäkeä. Pian Kuulammen kylmä tuoksu täyttää naaraan keuhkot ja häntä jopa tärisyttää. Nyt olisi lähellä se hetki, kun hänen tulisi laskeutua alas lammen reunalle, koskettaa sen pintaa kielellään ja vaipua Tähtiklaanin, tai Pimeyden metsän maille, saamaa yhdeksän elämäänsä. Turkoosi katse kiertää vielä lehtoista maisemaa haaleassa auringon viime valossa, ennen kuin tassuttaa alas lammelle, käyden kylmälle kivelle makaamaan. Tuuli kuiskii jotain hänen korvaansa samalla kun hän yrittää rauhoittaa itseään. Kyllä hän tästä selviäisi. Hänestä tulisi päällikkö, johon klaani luottaisi, hänen pitäisi myös silloin luottaa itseensä. Sädekatse huokaisee ja vetää syvään henkeä vielä viimeisen kerran soturina. Seuraavaksi hän olisi päällikkö, seuraavaksi hänestä tulisi kahdeksan elämän haltija. Naaras sulkee silmänsä, nuolaisee vettä vain tipan verran kielelleen ja laskee päänsä tassuilleen, vajoten tähtiturkkisten kissojen maahan. Matka oli pitkä ja hiljainen, mutta pian naaras pystyy tunnistamaan joitain ääniä ja kuvia ympärillään. Hän hitaasti avaa silmänsä, seisten hyvin pienellä saarella, tai maa palalla, muun heijastavan ja liikkuvan veden äärellä. Paikka oli sametin pehmeä, hiljainen, mutta valoisa. Ei siis Pimeyden metsä. Naaras huokaisi syvään.
”Tervetuloa, Sädekatse”, tutuhko ääni naukui pian jostain läheltä, jos niin voisi sanoa. Ääni oli pehmeä, mutta kaukainen, kuitenkin kaikuen avarassa pohjattomuudessa hänen korviinsa. Ruskea naaras vilkuili ympärilleen, huomaten myös, ettei niskassa tai selässä ollut mitään kipua. Täällä kaikki todella olisi hyvin. Kaiku loppui kuitenkin pian ja naaraan räpäyttäessä silmiään hänen eteensä pian selvästi piirtyi tähtiturkkinen kissa tummaa taustaa vasten hohtavana. Kissassa oli outoja piirteitä, mutta hän muistutti erästä todella tärkeää hahmoa hänen elämässään enemmän kuin liikaa.
”Taivaanliekki?” soturitar henkäisi ihmeissään katsellen elämästään puuttunutta naarasta nyt vihdoin nenänpäästä hännänpäähän. Tuon silmät vettyivät hänen hymyillessä silmäillen Taivaanliekkiä, tuon samalla nyökäyttäessä päätään.
”Halusin tulla tervehtimään sinua ensimmäisenä, kun nyt tohdit nousta päälliköksi”, kauan jo Tähtiklaanissa asunut emo puski tytärtään ylpeänä, saaden turkoosi silmän hymyn vielä leveämmäksi.
”Oletteko ylpeitä minusta? En usko, että olen mitään tehnyt, vain perin paikan, en edes hyvien tapahtumien kautta”, naaras naukaisi emolleen hieman laskien päätään.
”Kultaseni, ansaitsit juuri sen mikä on sinulle oikein. Jäätähden oli aika jättää paikkansa, ja kun enteet sanoivat sinun tulevan paikalle, on sinusta oltava tähän paikalle ainesta”, emo naukui ottaen askelen taemmas paljastaen takaansa rivin lisää tähtiturkkisia kissoja. Oli isoja ja pieniä, toiset haaleampia kuin toiset ja toiset taas värikkäämpiä kuin toiset. Sädekatse vain haukkasi henkeään, kun todella näki Tähtiklaanin mahdin omin silmin.
”Tervetuloa, meidän kaikkien puolesta”, nyt vielä tutumman näköinen kolli asteli emon rinnalle, tuttu liekehtivä kolli, ystävällisin silmin, Lieskatuuli. Sädekatse oli pakahtumaisillaan. Olisiko hänen emonsa ja isänsä antamassa hänelle elämiä? Naaras tunsi tassunsa tärisevän, vain hymyillen tälle suurelle kissajoukolle. Myös pienemmät pennut, Enkelipentu sekä Tuulipentu tähtiturkein loikkivat vanhempien vierelle.
”Olemme ylpeitä sinusta!” pienet sisaret naurahtivat yhteen ääneen, saaden turkoosi silmän katseen kyynelehtimään. Ei hän voisi olla onnellisemmassa paikassa. Täällä olisi kaikki, miksi hänestä vasta olisi tulossa päällikkö?
”Minä nyt kuitenkin olen antamassa sinulle ensimmäisen elämäsi. Tämä elämä antaa sinulle voimaa antaa anteeksi, myös itsellesi kuin myös muille, jotta voit heitä kunnioittaa ja pitää puolellasi. Muista antaa anteeksi, äläkä kerää anteeksiantamattomuuden muuria”, Taivaanliekki naukuu hiljaa kaikuisalla äänellä astellen veden yllä naaraan luo, tuon laskiessa päätään, jotta emon nenä voisi hänelle elämän johtaa. Anteeksi anto virtasi emon hännänpäästä hänen hännänpäähän, nostattaen naaraan karvoja ja saaden tuon haukkaamaan henkeään. Paljon tulisi vielä hänen eteensä ja paljon olisi nähtävänä. Oli kuitenkin oikein antaa anteeksi, jos tilanne sen toiselle soisi. Elämä ei ollut kivulias, mutta hengensalpaava. Ensimmäinen aalto olisi ohi, ja seuraava astumassa eteen. Taivaanliekki sulavasti astui hymyillen taaksepäin antaen tilaa seuraavalle, joka näytti olevan Lieskatuuli.
”Vaikka elämä joskus haluaa taistella vastaan, on oltava joskus itsemmekin puolella. Ei aina voi myöntyä toisen tahtoon, tai antaa toisille kaikkea mitä haluavat. Itsepäisyys on hyvä taitoa osata, ja päällikkönä tärkeää oman klaanin puolesta. Tällä elämällä annan sinulle vahvuutta seistä klaanisi tukena ja itsepäisenäkin joskus pitää puolianne”, kolli naukuu koskettaen sitten nenällään naaraan otsaa. Sädekatse pörhistää häntänsä voimasta, joka täyttää hänen tassunsa, sekä siitä kivusta, mikä leikkaa hänen turkkiaan sisältä päin. Elämä on vahva, ja tärkeä, ja selvästi voimaannuttaa naarasta. Tuo vetää syvään henkeä ja nostaa päänsä, valmiina seuraavaan. Lieskatuulen väistyttyä Taivaanliekin vierelle, tähtiturkkisten rivistä loikkasi esiin Enkelipentu, nuorin sisar, joka kuoli Puumahallan kynsissä.
”Haluan myös auttaa sinua kaiken tämän keskellä, mitä olet kokenut ja tule vielä kokemaan. Tällä elämällä annan sinulle rohkeutta nousta suureksi kiviseinämäksi rakkaittesi eteen, olla vahva suojelija klaanillesi sekä muistaa antaa aikaa ja vahvuutta myös itsellesi. On tärkeä olla rohkea, eikä antaa muiden viedä meitä mukanaan”, pieni pentu naukuu vahvalla äänellä nousten sitten varpailleen yltääkseen Sädekatseen otsaan. Ruskea naaras kumartuu pienemmän pennun äärelle, tuon koskettaessa hänen otsaa. Rohkeus riipaisee naarasta sydämestä asti. Se salpaa hänen henkensä, antaen rohkeuden kireyksien tulvia hänen kehoonsa. On tärkeää olla rohkea, tärkeä pysyä rohkeana. Sädekatse lopulta henkäisee syvään samettista ilmaa, Enkelipennun tipsuttaen pois paikalta ja toisen nuoren sisaren astellessa vierelle. Tuulipentu, toinen Liekkitähden sorron alla kärsinyt sisar, joka jäi matkasta jo kuita sitten. Vanhemman sisaren sydäntä lämmitti nähdä nämäkin ihanat kasvot, vaikka tähtiturkkisten joukossa.
”Haluan myös auttaa isosiskoani jaksamaan ja pitää sinusta huolta tavalla, jolla en päässyt sinua tukemaan. Tällä elämällä annan sinulle jaloutta. Olet yksin itsesi kanssa ja on tärkeä tuoda itseään esille, sekä olla jalo ja ylväs. Emme ole samanlaisia kuin muut eikä meidän tarvitse olla, olemme omia itseämme, ja toimimme sen tavoin. Ole jalo päällikkö, joka huomioi muut ja pitää klaaniaan tärkeimpänä”, Tuulipentu naukuu heleästi ja kurottaa taas koskettaakseen sisartaan otsaan. Sädekatse hymyillen laskee päätään toiselle, sitten tuntien lämpimän aallon sykähtelevän kehoon, kuitenkin lisänä pienet kauhun kiristykset ja pelon kouristukset. Tämä elämä kuitenkin oli hyvä, ja varmaan auttaisi häntä klaaninsa kanssa. Tuulipentu pian perääntyi hymyillen antaen tilaa seuraavalle elämälle. Sädekatse heilautti valkean ruskeaa häntäänsä rauhallisena takanaan veden pinnan lähettyvillä. Kaikki oli mennyt hyvin, vielä tuntui hyvältä ja hänestä voisi tulla vielä päällikkö. Seuraavaksi esiin asteli tuttu kissa, joka sai hänen poskensa vihlomaan ja niskakarvat nousemaan. Naaras naurahtaa tympeästi ja katselee toista takaisin suoraan silmiin.
”On elämässämme hyviä ja huonoja hetkiä, hyviä ja pahoja kissoja, mutta jokainen tuomitaan tavallaan. Vaikka tein sinulle mitä tein, olen silti tässä antamassa elämääsi, kasvaaksesi vahvempana ja pitääksesi itsesi, sekä klaanisi turvassa. Tällä elämällä annan sinulle oikeudenmukaisuuden taidon, jotta voit tuomita vastustajasi oikein, etkä turhaan pesän rikkoja passita kuolemaan. On tärkeää tuomita kissat oikein, oman sydämensä mukaan, oman tunteensa mukaan. Muista kuitenkin, kuka ansaitsee millaisen tuomion. Mitä on oikeudenmukaisuus”, tämän päällikön sanat hieman puistattivat naarasta, mutta hän kuitenkin kumarsi päätään toiselle, tämän koskettaessa hänen otsaansa ja elämän virratessa naaraan kehoon. Sädekatse huomasi kouristavansa tassujaan sekä pörhistävän häntäänsä, pitääkseen itsensä kivun keskellä paikoillaan, jottei kaatuisi tai pyörtyisi tähän paikkaan. Se oli kylmää, hieman lämmintä, kipeää, mutta rauhallista. Oikeudenmukaisuuden taito levisi naaraan kehoon ja antoi Liekkitähdelle anteeksi, antoi tuon ajatukset anteeksi ja ymmärsi tuon teot. Liekkitähti näin perääntyi kylmän myhäisellä hymyllään ja antoi tilaa seuraavalle, hieman vieraammalle hahmolle.
”Olen Myrskytähti, isoisä, Liekkitähden edeltäjä. Halusin tulla tervehtimään lapsenlapsia, sekä nähdä suvun kasvun ja päällikön jatkamisen mahdollisuuden”, suuri kolli hymyili hänelle lämpimästi ja sai naaraan olon hyväksi ja helpottuneeksi. Ruskea naaras nyökäytti väsyneesti päätään kollille, laskien sitten päätään kuullakseen tuon elämän tarinan.
”Tällä elämällä haluan antaa sinulle taidon johtaa. Päälliköksi tuleminen ei aina ole helppoa ja haluan tällä auttaa sinua jaksamaan ja oppimaan nopeammin. Jokaisen päällikön tulee olla oikeudenmukainen ja jalo, ja huomioida omansa ja itsensä. Johda klaaniasi vahvasti hyvien päätösten kautta ja ole heille johtaja, jota he kaipaavat”, Myrskytähti naukuu vahvalla äänellään koskettaen sitten nenällään Sädekatseen otsaa. Ruskean naaraan läpi kulkee värisyttävä aalto, joka saa hänet lopulta puremaan hampaitaan yhteen. Ei hän tiennyt, että tämä voisi näin paljon sattua, mutta myös vahvistaa. Soturitar tärisi avatessaan taas silmänsä suuren kollin perääntyessä rivistöön takaisin. Vielä olisi vain muutama jäljellä, ja sitten hän voisi palata takaisin oikean nimensä kanssa. Naaras jo nousi esi-isien edessä vahvempana, kuin uskoisi olevansa. Seuraava kissa, joka hänelle elämän tulee antamaan, asteli esiin hieman syrjempää, haalistuneempana, mutta lievästi tuttuna. Tämä kissa oli Metsätähti, Myrkkyklaanin entinen päällikkö, kauan ennen hänen aikaansa.
”On mukava nähdä Myrkkyklaaninkin vielä kasvaneen, eikä kaatuvan muiden tassujen alla. Tällä elämällä annan sinulle luottavaisuutta. Luota omiisi, sekä myös itseesi. Muista ketkä ovat vierelläsi sinua varten ja kenen kanssa voit aina olla tekemisissä. Luottavaisuus on tärkeää, sillä kukaan ei täällä pärjää yksin. Muista luottaa, Sädekatse. Se on tärkeää”, ja näin Metsätähti kosketti hänen otsaansa, kerrankin lämpimän sykkeen ajautuessa hänen lävitseen. Syke oli lämmin ja rauhoittava, toi uskoa sekä lisäsi luottavaisuutta rakkaimpiinsa, mutta myös teki suurempaa railoa epäluotettavien välille. Naaras ymmärsi nyt lisää, ja vain vähän oli enää tulossa. Metsätähti peruutti naaraan luota kunniakkaan pään nyökkäyksen kera ja asettui näin istumaan muiden joukkoon, kun tähtiturkkiset kuultavat kissat katselivat häntä suurin säihkyvin silmin. Seuraava kissa, joka hänen luokseen asteli, oli hänelle jokseenkin tuntematon. Kolli ei ollut hänelle tuttu, ei ulkonäöllisesti, ei mikään perheenjäsen, ainakaan läheinen. Turkoosi silmä tutkaili toista hetken kummissaan, ennen kuin tämä nyökäytti hänelle päätään ystävällisesti.
”Olen Savutiikeri, entinen Myrkkyklaanin varapäällikkö, Metsätähden entinen varapäällikkö. Sain suuren kunnian tulla antamaan sinulle viimeisen elämäsi, joka sinulle täydellä oikeudella kuuluu. Siispä omin sanoin, tällä elämällä annan sinulle uskollisuutta, joka kantaa kaiken metsän yli. Usko läheisiisi sekä vihollisiin, usko itseesi, ja ole uskollinen omalle klaanillesi, sekä ystävillesi. Heitä et saa milloinkaan hyljätä tai osoittaa epäuskollisuutta, sillä he pian kääntyvät sinua vastaan. Ole uskollinen heille, ketkä ovat uskollisia sinulle, Sädekatse”, varapäällikkö naukui rauhallisesti tummalla äänellään, astuen sitten askelen lähemmäs ja koskettaen nenällään Sädekatseen otsaa. Elämä oli voimakas, joka nosti häntä ylöspäin, antoi puhtia sekä voimaa, myös kipua rinnassa, joka pisti ja pisti, kuin puskien läpi sydämen. Uskollisuus on vahva asia, rohkea ja kova asia. Sitä ei pitäisi pettää. Ei enää koskaan uudestaan. Savutiikeri perääntyi hänen luottaan jättäen naaraan vetämään henkeään paikalleen, pienelle saarelleen liplattavan veden ääreen. Turkoosi katse pian avasi silmänsä katsellen hetken omaa kuvajaistaan heijastavasta pinnasta. Se näytti olevan täynnä voimaa. Hieno arpi hänen poskellaan, viillot selässä sekä jaloissa. Tässä hän nyt olisi. Tässä hänen uusi elämänsä nyt alkaisi.
”Tähtiklaani tervehtii sinua uudella nimelläsi. Menneisyytesi on nyt mennyttä ja uusi elämäsi alkaa tästä. Käytä se hyvin, sekä suojele klaaniasi perin pohjin. Tervehdi esi-isiä uudella nimelläsi, Sädetähti”, liian tuttu kollin ääni kaikui nyt ihan jostain muualta. Kollin ääni oli voimaannuttava, sekä ajatuksia herättävä. Taivaanliekin ja Lieskatuulenkin katseet kääntyivät ihmetellen, mutta iloisina kohti tulijaa, jolle tehtiin tietä rivistön takaa. Kolli, joka oli hänelle sukua, jonka hän oli unohtanut, jättänyt taakseen, kuten Tulikuunkin.
”Salamasielu!” Sädetähti parkaisee kauhuissaan, miettien mitä kolli nyt tekisi Tähtiklaanissa.
”Tervehdi uutta elämääsi maan päällä, ja pidä omistasi huolta Sädetähti. Esi-isät valaisevat polkusi. Valaise sinä klaanilaistesi”, kolli hymyili hänelle leveän rohkaisevasti ja räpäytti sitten tälle silmiään. Tuore päällikkö katseli veljeään epäuskoisena, miten tuo nyt oli Tähtiklaaniin päätynyt, mutta muisti sitten Varjoklaanin ja Jokiklaanin sodan. Hän huomasi silmänsä vettyvän, sitten parkaisten vielä jotain kollille, ennen kuin nosti hämmentyneenä päätään tassuiltaan, Kuulammen reunalta, kylmän kiven päällä maaten, kun auringon ensi säteet tervehtivät häntä lammella. Hän olisi nyt Sädetähti. Ja hänen perheensä seuraisi häntä Hopeahännästä.

Vastaus:

Oho, siepä pitkän tarinan väsäsit! Wau, hienoa Heli! Tarina olisi 20:nen pisteen arvoinen (korkeampi arvoisempikin, jos voisin antaa enemmän), vaikka joissakin kohdissa oli samojen sanojen toistoa. Jouduin kuitenkin pudottamaan pisteitäsi hieman, sillä Jäätähden osalta tarina ei ollut sellainen kuin piti olla (mm. Jäätähti ei missään välissä luovu paikastaan, eikä tule ymmärtämään, miksi hänet on tökätty roskiin vaikka hän on päällikkö , sekä joitakin pieniä nimivirheitä oli (kuten Tulenhengen sijasta mainittiin Tulikuu, joka pisti hetkeksi ihmettelemään.)
Kirjoittamisessa ei kuitenkaan ole mielestäni mitään vikaa, eikä sen toteuttamisessa, ainoastaan nuo ylemmät asiat ovat miinuksina. 18p - Masi YP -

Nimi: Varjo

09.12.2018 20:05
Lovisielu/-tähti, Ruskaklaani, päällikkö

Lovisielu oli lähtenyt leiristä heti varapäällikön nimityksen jälkeen ja käytyään pentutarhassa katsomassa, miten Kaikuvirta oli kotiutunut ja pärjännyt pentutarhassa yhdessä hänen neljän pentunsa kanssa. Näky oli samaa aikaa pistänyt, mutta myös lämmittänyt kollin sydäntä eikä tuo olisi halunnut lähteä yhtään mihinkään sieltä, mutta nykyään velvollisuutta oli myös klaanille enemmän eikä ainoastaan hänen perheelleen, vaikka koko Ruskaklaani sellainen toiselle olikin. Kaikki olivat kuitenkin ottaneet aika hyvin vastaan Lovisielun kohoamisen, vaikka Leijonansurma oli aina ollut iso osa Ruskaklaania eikä kolli itse uskonut, että toista korvattaisiin helpolla. Olihan entinen päällikkö heidät johdattanut aina vanhasta metsästä asti järvelle ja sopinut rauhasta sekä reviiristä yhdessä muiden kanssa, joka oli yksi niistä unohtumattomista teoista. Vielä monta kuuta myöhemmin klaaninvanhimmat jakaisivat sitä tarinaa pennuille, jotka jakaisivat sitä vielä omille pennuilleen kutsuen tarinaa jotenkin suuren leijonan polku tai jonain vastaavana. Ehkä jossain siellä sivussa mainittaisiin myös Lovisielu, entisen Leijonantähden arvon harteille ottaja, joka luultavammin ajaisi ruskaklaanin puun sijasta johonkin kuoppaan. Asia oli huvittava ja sai kollin itse pyöräyttämään silmiään samalla, kun toinen asettui kuulammen reunalle. Olisi Lovisielu varmasti naurahtanut asialle huvittuneena, mutta jossain sisimmässä pelkäsi sitä eikä voinut kuin vain ajatella vitsinä tarkoitettua asiaa sulkiessaan vielä silmänsä.
”Tervetuloa Lovisielu”, Valkea ylväs päällikkö naukaisi, joka sai Lovisielun itse avaamaan omat vihreät silmänsä ja kohentamaan ryhtiään entisen päällikön katseen alla. Hetken kolli antoi katseensa liukua päällikössä ennen kuin tunnisti toisen Valkotähdeksi. Päälliköksi, joka karkotettiin toisen valkean värin takia ja mistä on tuntunut koko perinteen lähtevän.
”Oletko valmis saamaan viisi henkeäsi?” Kolli jatkoi ennen kuin Lovisielu oli edes ehtinyt vastaamaan. Kolli heilautti korviaan entisen päällikön suuntaan ja siristeli silmiään. Viisi henkeä? Lovisielu oli jotain asiasta muistanut ja tiennyt, että Leijonansurmalle oli niitä henkiä jäänyt muutamia, mutta ei arvannut aivan neljää. Ei se toisaalta nykyistä ruskaklaanin päällikköä haitannut eikä toinen kokenut tilannetta epäreiluksi, vaikka kummastelikin sitä. Yhdeksää henkeä oltiin odotettu ja pohdittu, mutta Lovisielu saisi elää viiden edestä.
”Kyllä”, kolli naukaisi mahdollisimman kuuluvasti harkittuaan koko tilannetta uudelleen. Viisi henkeä olisi kuitenkin enemmän kuin yksi henki ja viiden elämän edestä ehtisi elämään vaikka, kuinka kauan, vaikka pian nimensä saava kolli aikoisikin käyttää ne hyvin. Oli kuitenkin hänelle vastuu ruskaklaanista langetettu, vaikka Lovisielu taisi olla itse itsensä pahin epäilijä.
Lovisielu tutki katseellaan ympäristöä, johon alkoi vähitellen vuorotellen ilmestyä tunnistettavia ja tuntemattomia tähtiturkkisia kissoja kuuntelemaan seremoniaa. Heidän läsnäolonsa toi samalla kolliin jonkinlaista voimaa ja jopa pentumaisen tapaista ylpeyttä, mutta samalla ne saivat kollin rauhalliseksi ja tuntuivat ohjastavilta. Ehkä hän tosiaankin pystyi tähän kerran, tänne asti oli tullut. Tähtiklaani ohjaisi ja valaisisi hänen polkuaan siinä missä muidenkin.
”Tällä hengellä annan sinulle harkintakykyä. Käytä sitä viisasti klaanin hyväksi miettiessäsi ratkaisua aina polulle tulevien ongelmien kanssa katsoen kaikkia vaihtoehtoja”, Valkotähti aloitti ennen kuin Lovisielu ehti edes asiaan reagoida. Valkea päällikkö astui Lovisielun eteen koskettaen nenällään toisen otsaa antaen hengen virrata aina päälliköstä asti tulevaan. Lovisielu ajattelin sen olevan rauhallista ja voimaannuttavaa, mutta koko henki tuntui hänessä jonkinlaiselta kivulta eikä tuo voinut välttää ajatusta siitä, että oliko tullut oikeaan paikkaan.
”Tällä hengellä annan sinulle oikeudenmukaisuutta. Käytä sitä miettiessäsi mahdollisia rangaistuksia ja päätöksiä, jotta ne olisivat kaikille reiluja”, ennen kuin Lovisielu ehti vielä toipua edellisestäkään, kaunis entinen päällikkö, Käpytähti astui esiin toinen henki mukanaan. Kolli ehti hetken katsella rauhalliselta ja viisaalta vaikuttavaa ruskeaturkkista naarasta ennen kuin toisen nenä osui Lovisielun otsalle ja samanlainen aalto kulki aina Käpytähdestä Lovisieluun asti jättäen jonkinlaisen kivulta vaikuttavan tunteen, joka samaa aikaa tuntui tekevän kollista vanhemman. Päälliköt jättivät jälkeensä vain hengästyneen Lovisielun, joka siristeli silmiään oudon tunteen laskeutuessaan ylleen.
”Tällä hengellä annan sinulle kyvyn luottaa. Ei jokaiseen tarvitse sinisilmäisesti uskoa, mutta heti tyrmäämällä kaiken ja kaikki, voisit yrittää luottaa heihin ja siihen, että asiat selviävät. Myös itseesi”, Tammenvarjo, Käpyhännän varapäällikkö työntyi naaraan ohitse antaakseen Lovisielulle kolmannen hengen. Kaksi henkeä olivat saaneet ruskeaturkkisen hengityksen kiihtymään ja olon voimallisen sijasta väsyneeksi, vaikka kolli tunsikin jotain enemmän sisällään. Ei hän osannut verrata sitä mitenkään eikä hän niinkään tuntenut itseään paremmaksi kuin muut, niin kuin oli odottanut, mutta oli siinä silti jotain erilaista aikaisempaan verrattuna. Aivan kuin lämpö olisi täyttänyt hänet.
Lovisielu kohtasi Tammenvarjon katseen hengen virratessa entisestä varapäälliköstä. Henki tuntui aina samalta, ensin oli viiltävä kipu, mutta sen jälkeen pintaan nousi lämpö ja jonkinlainen voima. Miten ketään oli kestänyt tätä yhdeksän kertaa? Viisikin tuntui suuremmalta luvulta, kuin miltä se oli alkuun kuulostanut Valkotähden suusta ja sai ainoastaan kylmät väreet kulkemaan Lovisielun selkää pitkin.
”Tällä hengellä annan sinulle nöyryyttä. Vaikka kohoatkin muita korkeampaan asemaan, et ole heitä viiksen vertaakaan parempi. Kuuntele muita, tottele heitä tarvittaessa ja ole valmis taipumaan omista päätöksistäsi”, Kastanjahäntä naukui astuen Tammenvarjon takaa suoraa Lovisielun luokse turkki loistaen tähdistä ja silmät päättäväisyydestä. Kastanjahäntä oli ollut varapäällikkö ennen Leijonantähteä, ja vielä silloin, kuin Lovisielu oli ollut pentu. Silloin kolli oli ollut yksi niistä harvoista Lovisielun roolimalleista eikä kolli nytkään voinut peittää kevyttä virnistystä, kun tuo ylväs tähtiklaanin jäsen antoi hengen tulevalle päällikölle.
”Ja minä annan sinulle viimeisen hengen. Tällä hengellä annan sinulle rakkauden. Käytä sitä klaanissa jokaiselle, pennuille ja haavoittuvaisille. Käytä sitä jokaisen kanssa, joka sitä elämänsä aikana tulee tarvitsemaan”, Käpyhäntä naukaisi lämpimän sävyisesti työntyen Kastanjahännän takaa kohti Lovisielu. Kollin kasvoille oleva virne oli muuttunut pieneksi hymyksi, joka samaa aikaa oli osittain surumielinen, mutta lämmin osoitettuna pelkästään entiselle kumppanilleen. Kaiken keskellä kolli ei ollut edes ajatellut, että voisi naaraaseen täällä törmätä, vaikka oli toista ajatellut paljonkin. Jokainen asia tuntui muistuttavan edes jotenkin kaukaa Lovisielu Käpyhännästä aina alkaen pentutarhassa temmeltävistä pennuista itse kuusista tippuviin käpyihin. Ihan sama missä Lovisielu oli ja kenen kanssa, aina mieleen tuntui tulevan hänen edessään seisova kaunotar. Juuri nytkin tähtiklaanissa ei kolli pystynyt keskittymään mihinkään muuhun kuin naaraan loistaviin silmiin unohtaen hengen, joka kulki vihersilmäisestä toiseen. Joko koko henki ei sattunut tai sitten se vain toi lämpimiä tunteita, koska ei Lovisielu sitä sen enempää huomannut. Vasta Kapyhännän hahmon astuessa taaksepäin, tavoitti Lovisielu ajatuksen siitä, että hän oli saanut jokaisen aikaisemmin luvatun henkensä.
” Tervehdin sinua uudella nimelläsi, Lovitähti. Vanhaa elämääsi ei enää ole. Olet saanut päällikön viisi henkeä, ja Tähtiklaani nimittää sinut Ruskaklaanin päälliköksi. Puolusta sitä hyvin; pidä huolta sekä nuorista että vanhoista; kunnioita esi-isiäsi ja soturilain perinteitä; elä jokainen henkesi ylpeästi ja arvokkaasti”, Valkotähti julisti muiden tähtiklaanin kissojen rivistöstä kuuluvasti, joka sai ainoastaan kaikki muut tähtiturkkiset huutamaan Lovitähden nimeä. Lovitähti kuulosti kollin korvaan alkuun jopa oudolta ja vieraalta, mutta kuuli sen edelleen korvissaan kissojen hahmojen vähitellen kadotessa pimeyteen ja maiseman vaihtuessa vähitellen metsästä kuulampeen, joka kollin edessä silmät avatessaan oli.

Vastaus:

Tarina on loistava esimerkki muille roolijoille, joiden täytyy väsätä tarina elämistään Kuulammella! Suuria kirjoitusvirheitä ei tupsahtanut nenäni eteen, sekä teksti eteni hienosti, hyvällä rytmillä ja selkeästi. Olit hyvin kuvaillut, kertonut ajatuksia, sekä noudattanut kertojan roolia (eli mitä tapahtuu ympärillä . Vaikkei tarina ollutkaan mitenkään maailmaa mullistava, en suoraansanoen tiedä, miten tästä paremman, yksinkertaisemman tai monimutkikkaamman olisi voinut tehdä. Valitsemasi elämät olivat myös hyviä Lovitähdelle, sopivat hänelle ja hänen luonteelleen. 20kp - Masi YP -


Tarina oli todella mukavaa luettavaa, sekä siinä oli selkeä tahti ja eteni nopeasti. Olet taitava kirjoittaja ja näin tarinasi ovat mukavaa luettavaa. Lovitähden elämä olivat kauniisti kuvattu, ja uskon, että ovat kollille juuri oikeita. Suuria virheitä ei löytynyt, joten oikein hyvän luotu tarina. Löytyi hienoa kuvailua, elämien tarinat olivat hyvin loihdittuja ja kissat varmasti luonteidensa veroiset. Tarinasta siis 19 kp:ta
VaraYP - Heli

Nimi: Masi

07.12.2018 21:44
//anteeksi, tästä tuli aika nopea tempoinen tarina. Halusin vain saada tämän nopeasti pois alta, kun on niin kauan ollut mulla ja luokkaa ’’kone poistaa- Masi kirjoittaa uudelleen – Masi ei ole tyytyväinen ja alkaa muokata – kone poistaa taas – Masi kirjoittaa taas uudelleen. Joten motivaatio meni tähän aika pahasti, jos joku ymmärtää? //


Pakkasnauru – Myrkkyklaani – Soturi
Punamusta kolli sähähti, kun tunsi entisen kumppaninsa kynnet lavoillaan ja tämän painon selässään. Viiltokynsi ähki kivusta kollin tassujen alla, mutta Pakkasnaurun oli luovuttava ajatuksestaan tappaa Viiltokynsi, sillä kolmas naaras kimpussa olisi nyt ongelmana. Jäätähden oli pitänyt olla hänen ainoa kohteensa, mutta kaksi naarasta tässä mukana saisi hänet vielä alakynteen, jos hän ei saisi näitä nopeasti hengiltä. Lopullisen laskelman tehdessään, kolli ymmärsi, ettei hän voisi langettaa tappoja kenenkään muun niskoille yksin, jonka jälkeen koko klaani voisi vyöryä hänen päälleen. Hän ei voisi enää napata Myrkkyklaania valtaansa, joten ainoa ratkaisu, jonka hän tilanteeseen näki, oli toteuttaa uusi suunnitelma, jossakin muualla. Kunnianhimo ja vallanhimo eivät voisi koskaan antaa hänelle anteeksi, jos hän ei yrittäisi toteuttaa näitä.
Niin kolli hypähti korkealle, ja laskeutui yhtä ripeästi, heilauttaen Sädekatseen pois selästään, naaraan lentäessä kivuliaasti vasten pesän seinää. Pakkasnauru täytti keuhkonsa ilmalla, kun katseli kuinka Sädekatse ähkäisi kivuliaasti, kun ilma pakeni tömähdyksen voimasta naaraan keuhkoista. Viiltokynsi yritti nousta jaloilleen, mutta tämän käpälät tärisivät niin kovasti, että tältä meni aikaa kammeta itsensä takaisin jaloilleen. Enempää ajattelematta, kolli syöksyi ulos pesästä, mutta jo aukiolle tupsahtaessaan, kissat olivat heränneet ja katselivat häntä järkyttyneinä.
Erityisesti kollin katseeseen jäi Pihkasiipi, joka oli vain hetki sitten synnyttänyt (?) ja tämän itkuiset silmät olivat lasittuneina häneen. Kolli puri hampaansa yhteen, ja ampaisi vain juoksuun, samaisella hetkellä, kun Viiltokynnen hampaat loksahtivat yhteen hänen hännänpäänsä vieressä.
’’Ottakaa se kiinni! Tappakaa se!’’, Jäätähti huudahti jostakin takaa, kun kissat olivat jääneet tuijottamaan päällikköään, jonka silmät olivat sokaistut. Kärsimyksenveren hahmo seisoi sisäänkäynnin edessä, mutta Pakkasnaurun kasvoille piirtyi vain tyytyväinen virne, kun hän loikkasi tuon ylitse. Hän saattoi kuulla nopean kollin askeleet takanaan, kuinka tämä huusi tätä pysähtymään, jotta saisi repiä kollilta pään irti. Sopimus pysähtymisestä ei kuitenkaan houkuttanut Pakkasnaurua, jonka seurauksena kolli jatkoi juoksemistaan, kuullen, kuinka Viiltokynnen ääni kehotti Kärsimyksenverta antamaan Pakkasnaurun mennä.
’’Ei hän kuitenkaan enää koskaan voi tulla takaisin’’, kaikui vielä Viiltokynnen sanojen jälkeen kauan leirissä, ja Pakkasnauru saattoi miettiä vain mielessään, että tämä ei jäisi tähän. Se, että hän oli joutunut perääntymään näin typerästä ei tekisi hyvää hänen egolleen, mutta se, että hän olisi kuitenkin edelleen elossa ja valmis tuhoamaan tämän klaanin, antoi hänelle tilaa paisuttaa itsetuntoaan. Hän oli voittanut, hän oli elossa vielä. Naaraat olivat voittaneet, koska nämäkin olivat elossa. Pakkasnauru oli kuitenkin onnistunut, hänen emonsa ei voisi jatkaa enää päällikkönä, eikä klaani enää koskaan tulisi luottamaan Sädekatseeseen, vaikka tästä tulisi päällikkö. Viiltokynnestä tulisi hänelle vielä iso ongelma, olihan sisko jo nyt pettänyt hänet, kääntymällä Sädekatseen puoleen, kertomalla totuuden kaikesta, mutta mikään ei voisi tulevaisuudessa estää Pakkasnaurua tuhoamasta tätä kolmikkoa ja tätä klaania.
Jos hän ei siinä muuten onnistuisi, hänellä oli kaksi tervettä esikoispoikaa klaanissa, jotka hän laittaisi vielä joskus asialle. Pakkasnauru sulki silmänsä, loikatessaan veteen Myrkkyklaanin saarelta, uidakseen vastarannalle. Kylmä vesi painoi hänen paksun turkkinsa ihoa vasten, ja sai kollin murahtamaan, kun kylmyys poltteli hänen haavojaan turkissa. Suurempi uhka Pakkasnaurulle oli taistella tiensä järven yli kuin olla kuolematta kolmea naarasta vastaan. Luonto oli armoton, toisin kuin sokea naaras ja tämän kaksi seuraajaa.
Rauhallisesti uidessaan eteenpäin, Myrkkyklaanin saaren kadotessa kauemmas ja kauemmas, hän vain toivoi mielessään, että hänen pojistaan tulisi vahvoja sotureita tulevaisuudessa, jotka ottaisivat kaikista kissoista kaiken saamansa irti. Hän toivoi, että nämä perisivät edes hänen luonteensa, vaikka ulkonäköhän tekisi näistä jo valmiiksi pelättyjä. Se olisi vain ongelma, ettei kukaan voisi koskaan luottaa näihin, jos pojat muistuttaisivat isäänsä liikaa. Vastarannalla päästyään, kolli kohottautui nostamaan itsensä ylös vedestä, tärisevin etutassuin.
’’Pakkasnauru?’’, kuului Jokiklaanin reviirin rajalta tuttu kollin ääni. Pakkasnauru valpastui heti, nousten ripeästi vedestä ja heilauttaen pitkää turkkiaan, niin että vesipisaroita sinkoili joka puolelle. Kuitenkin Pakkasnaurun olemus rauhoittui, kun hän ymmärsi valkean kollin olevan Tomutuuli, joka räpäytti yllättyneenä silmiään. Siitä oli jo kauan, kun kaksikko oli sopinut kokoontumisessa tapaavansa Jokiklaanin rajalla, johon Tomutuuli halusi hyvästellä uuden kumppaninsa Hohdonkaiun. Tämän oli vain pitänyt olla hätä suunnitelma, mutta ilmeisesti molemmissa klaaneissa oli kissat olleet kaksikkoa vastaan.
Pakkasnaurun kasvoille kohosi hyväntuulinen virnistys, kun Tomutuuli askelsi hänen luokseen.
’’Mitä me enää odotamme? On aikamme lähteä, jotta voimme palata vahvempina tuhoamaan klaanimme’’, Pakkasnauru hymähti silmät kiiluen yön hämärässä, vaikka häntä paleli, hän tiesi lämpenevänsä parhaiten juoksemalla, jonka takia lähteminen heti oli hänen mieleensä kahdestakin syystä. Hän ei paleltuisi hengiltä ja toiseksi, hän voisi vihdoinkin aloittaa tehtävänsä metsän valtaajana, kunhan saisi jostakin liittolaisia. Jostakin, kuten kaduilta. Tomutuuli hymähti pyöritellen silmiään, lähtien sitten rauhalliseen juoksuun Pakkasnaurun vierellä, valmiina tulevaan.













Vastaus:

Pakkasnaurun tarina oli ihanaa luettavaa vaihteeksi. Miten kuvailit ensimmäisen pätkän taistelusta, se loi ihanan jännityksen, joka aika hyvin pysyi tarinan loppuun asti. Ei kirjoitusvirheitä, nopean silmäilyn jälkeen heh, ja tarina oli pituudeltaan tähän tilanteeseen oikein hyvä. Toit muut kissat taas hyvin esiin ja kaunis kuvailu pakomatkalta oli hyvä lisä jännittävään tarinaan. Toivottavasti tulee näiden kahden välille lisää luettavaa. Pakkasnaurulle siis hienosta tarinasta 15 kp:ta.

VaraYP, Heli

Nimi: Masi

02.12.2018 05:17
//Kone oli kiva ja kaatui kesken kaiken, joten se ei tallentanut Jäätähden tarinaa.. Haluan julkaista Pakkasnaurun ja Jään tarinat samaan aikaan, joten tässä nyt vain Tomun tarina.. //

Tomutuuli - Yöklaani - Soturi
Valkea kolli harmain merkein askelsi kohti rajaa tavatakseen Hohdonkaiun, joka oli saapunut Jokiklaanista asti järven tuntumaan tapaamaan Tomutuulta. He olivat yhdessä sopineet tapailevansa, kun olivat kerta toisensa jälkeen aina oppilasajasta asti puhuneet kokoontumisissa, jos olivat vain sattuneet olemaan niissä samaan aikaan. Nyt kuitenkin Tomutuulen korviin oli kantautunut huhu, jonka totuuden hän halusi selvittää ennen kuin asettuisi Jokiklaaniin Hohdekaiun kanssa. Hän ei halunnut vahingossakaan menettää yhtäkään tilaisuutta elämästään, ei ikinä menettää mitään, jota voisi joutua katumaan myöhemmin, koska ei ollut muka ehtinyt tekemään asioita. Hän ei halunnut olla sellainen klaaninvanhin, joka joutuisi harmittelemaan sitä, kuinka paljon jäi tekemättä, vain koska ei ottanut asioista selvää. Tomutuuli halusi olla se, joka saisi naurattaa pentuja mitä omituisimmillakin tarinoillaan, vaikka ne eivät pitäisikään kokonaan paikkansa.
Vaikka Tomutuuli ei ollutkaan mikään hyvä kissa, eikä koskaan kenenkään suosikkeihin kuulunut, hän oli aina päättänyt elää elämäänsä itseään varten, ei muita varten. Kuitenkin Hohdonkaiun kanssa aloitettu tapailu ja naaraan kanssa vietetty aika oli hänen useitaan suunnitelmiaan kaatanut, ja kolli tiesi olevansa koska tahansa valmis asettumaan aloilleen tämän naaraan kanssa. Mutta juuri nyt, hän ei vain halunnut olla tietämättä muista asioista, joita metsässä tapahtuisi. Eikä aikaakaan, kun pieni turhautunut sihahdus kuului lähellä olevasti järven tuntumassa olevasta pensaasta, ja Tomutuuli käänsi korvansa, sekä katseensa pensaan suuntaan, josta kurkisti pian Hohdekaiun tutut kasvot.
Tomutuuli asteli rauhallisesti naaraan luokse, tervehtien tätä kevyellä puskemisella, johon naaras vastasi lempeän kehräyksen saattelemana. Kolli tiesi, ettei tästä hetkestä naaraan kanssa tulisi helppoa, mutta sen aloittaminen olisi hyvä toteuttaa rauhallisesti ja lempeästi. Tämän yön tarkoituksena oli, että Tomutuuli olisi lähtenyt Hohdekaiun mukana Jokiklaaniin, mutta Tomutuulen olisi kerrottava tälle iloiselle ja tunteelliselle naaraalle suunnitelmien muutoksesta.
''Oletko jo valmiina lähtöön?'', Hohdonkaiku kysyi, silmät loistaen siitä palavasta innokkuudesta, jota naaraan sisimmässä riitti pohjattomasti. Kuitenkin Hohdekaiun silmistä pilkahti huoli, kun Tomutuuli päästi hiljaisen huokauksen ja käänsi katseensa järven jäätyvää pintaa kohden. ''Mitä tapahtui?'', naaras kysyi, yrittäen tavoitella kollin katsetta. Ihmeellisintä tässä tilanteessa oli se, ettei koskaan Tomutuuli ollut omistanut ketään kohtaan välittäviä tunteita, mutta Hohdonkaiku. Hohdonkaiku oli erilainen. Tomutuulen ei ollut koskaan ollut vaikeaa pilkata, haukkua tai kääntää tunteitaan ristiriitaan, mutta nyt ehkä ensimmäistä kertaa hänen elämässään häntä jopa jännitti tai näki ainakin tarvetta selitellä itseään. Vaikkei se jännitys näkynytkään kollin tyynestä olemuksesta Hohdonkaiuille, naaras varmasti huomasi heidän välillään olevan levottomuuden. Eikä tällä kertaa se johtunut intohimosta tai odotuksesta aloittaa yhteistä elämää.
''Minulla on sinulle kerrottavaa'', Tomutuuli aloitti rauhallisesti, laskien katsettaan hieman alemmas Hohdonkaikuun, joka heilautti hämmentyneenä korvaansa. Hohdonkaiku oli naaras, joka voisi räjähtää nollasta sataan tai mikä tahansa tunne naaraalle ikinä mistäkin tulisi, eikä Tomutuuli halunnut juuri nyt mitään kohtausta heidän kahden välille. Nimittäin Tomutuuli ei sen paremmin osannut kontrolloida tunteitaan, jos kyseessä olisi Hohdonkaiku. Siitä syntyisi vain suuri kaaos, vaikka muiden kissojen kohdalla Tomutuuli oli kylmän rauhallinen, ja suurimmillaan vain huvittunut näiden raivoamisesta. Kaikki oli vain niin erilaista Hohdonkaiun kanssa, ettei Tomutuuli sitä itsekään ymmärtänyt. ''Olen tainnut mokata aika pahasti asioita, mutta samalla haluan sinun ymmärtävän, etten ole hylkäämässä sinua. Haluan vain nähdä, mihin polkuni voivat minua kuljettaa'', Tomutuuli kohautti lapojaan hennosti, huomaten Hohdonkaiun hännän nytkähtävän epävarmuudesta.
Ymmärsihän Tomutuuli naaraan epävarmuuden, tämä oli juuri tullut pitkän matkan Jokiklaanista aina tunkeutuen Yöklaanin rajan ylitse, vain tavatakseen Tomutuulen. Hohdonkaiku tuijotti häntä ja Tomutuulen oli huokaistava syvään, jotta saisi pidettyä itsensä rauhallisena, ja samalla yrittäen tartuttaa sitä rauhaa Hohdonkaikuun.
''Mitä tarkoitat poluillasi? Viimeksi, kun me olemme keskustelleet puhuimme meidän yhteisestä polustamme'', Hohdonkaiku mutisi, selvästi loukkaantuneena Tomutuulelle. Tomutuulen tapoihin ei kuulunut empiä asioissa, mutta tällä kertaa hän yritti hakea osuvia ja ymmärrettäviä sanoja, joita käyttää heidän välillään.
''Olen kuullut, että erakoista ja luopioista kootaan laumaa, jonka tarkoituksena on tuhota klaanikissoja. Haluan asettua heidän riveihinsä-'', ennen kuin Tomutuuli ehti puhua loppuun, jossakin kauempana räsähti oksa, mutta Tomutuuli oli ainoa, joka sen oli havainnut. Ainakin Hohdonkaiun silmät olivat laajenneet hänen sanoistaan, joten kolli oletti naaraan keskittyneen eniten hänen asiaansa.
''Sinä siis hylkäät minut! Hylkäät meidät, jonkun typerän luopioryhmän takia?'', Hohdonkaiku oli pompannut heti istuvaltaan jaloilleen ja astui vihaisena kohti Tomutuulta, häntä heiluen aggressiivisesti puolelta toiselle. Tomutuuli oli kääntänyt korvansa kuulemansa äänen suuntaan, mikä sai hänet näyttämään alistuneemmalta Hohdonkaiun silmissä. Todellisuudessa Tomutuuli oli juuri heittänyt toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos Hohdonkaiun äänenkorotuksen, ja keskittynyt kuuntelemaan. ''Luuletko todella, että sinua sen jälkeen voitaisiin ottaa enää Jokiklaaniin?! Olisit petturi siinä missä se koko muukin ryhmä! Mistä edes olet kuullut tällaista?'', Hohdonkaiku mulkoili vihaisena Tomutuulta, painottaen kysymystään.
''Pakkasnauru on luomassa sitä'', Tomutuuli mutisi vastauksensa takaisin naaraalle, joka siristi silmiään ärtyneenä. He olivat ennenkin riidelleet tästä. Pakkasnaurusta ja tämän teoista, jotka kantautuivat hiljaisten aaltojen tavoin pitkin metsää, jonka seurauksena Hohdonkaiun ja Tomutuulen näkemykset Pakkasnaurusta olivat hyvin eroavaiset.
''Sanoitko juuri, että Pakkasnauru on sinulle tärkeämpi kuin minä?'', Hohdonkaiku otti uudemman uhkaavan askeleensa kollia kohti, ja jostakin syystä Tomutuuli osasi reagoida nopeammin. Hän heittäytyi naaraan päälle, niin että kaksikko kieri pensaan juurelle. Juuri ajoissa, Tomutuuli oli työntänyt heidät sivuun, kun vihainen kuningatarhahmo oli aikonut syöksyä kallioiden takaa Hohdekaiun kimppuun. Tomutuuli nousi hieman virnistäen Hohdekaiun päältä, joka räpytteli hetken silmiään hämmentyneenä ennen kuin siirsi katseensa Oravanmarjaan, jonka kaikki karvat olivat pystyssä. Yöklaanin kuningattaren vahva ominaishaju tuntui pyyhkäisevän heidän molempien ylitse ja lävistävän Tomutuulen, vaikkei hänellä koskaan ollutkaan tätä Yöklaanin kissaa kohtaan tunteita. Se oli ollut iso valhe.
''Petturi!'', Oravanmarja sai henkäistyä ja Tomutuulikin nyt käänsi katseensa kissaan, joka oli Yöklaanissa kuitattu hänen kumppanikseen. Lelu naaras oli Tomutuulelle vain ollut. Eikä koskaan voisi olla sen enempää. ''Miten voit? Oletko sinä... Oletteko te?'', Oravanmarjan leuka väpätti itkuisena, kun hän katseli kyyneleiden täyttämin silmin maasta nousevaa Hohdonkaikua ja kylmänviileästi kumppaniaan katsovaa Tomutuulta.
''Puhuin mokanneeni asioita'', Tomutuuli mutisi hiljaisena Hohdonkaiulle, jonka silmät olivat laajenneet, kun ne katsoivat Oravanmarjan pyöristynyttä vatsaa. ''Aika pahasti'', Tomutuuli hymähti, heilauttaen tervehdykseksi Oravanmarjalle häntäänsä, joka nyrpisti nenäänsä Tomutuulelle.
''Aiotko sinä jättää klaanisi, sekä minut, jonkun Jokiklaanin kissan takia? Aiotko todella lähteä johonkin paholaisten ryhmään!? Miksi aiot jättää perheesi?'', Oravanmarjan ääni särkyi, kun hän purskahti itkuun. Tomutuuli päästi pitkän huokaisun karkaamaan hampaidensa välistä. Juuri tällaisia kissoja hän ei jaksanut, koska hänen olisi oltava jokin sovitteleva käpälä, jottei tästä koituisi liikaa ongelmia Hohdonkaiulle. Mistä kolli edes olisi voinut arvata, että Oravanmarja olisi jaksanut vaivaantua seuraamaan Tomutuulta?
''Oravanmarja. EI minulla ole perhettä täällä'', Tomutuuli huomasi hymyilevänsä, oikeastaan helpottuneena, kun sai sen vihdoinkin sanottua. Hänellä ei olisi koskaan ollutkaan perhettä täällä. Ei veljeä, ei siskoa, eikä kumppania, pentuja tai isää. Yhtä vähän jokainen häntä oli täällä huomannut, paitsi Oravanmarja, josta hän ei millään päässyt eroon. Edes hänen pelastettua veljensä Okapolku koirien raatelemalta, se ei ollut tehnyt Tomutuulesta mitään suurta klaanissa, joten hän oli turhautunut Synkkätähteen, tämän ajatusmaailmaan, sekä koko Yöklaaniin.
''Tomutuuli'', Hohdonkaiku kuiskasi, saaden Tomutuulen kääntämään heti katseensa naaraaseen. ''Petitkö sinä häntä minun kanssani vai petitkö sinä minua hänen kanssaan?'', Tomutuulta itseään huvitti naaraan kysymys, mutta huomatessaan Hohdonkaiusta, että tämä oli tosissaan, järkyttyneen tosissaan kysymyksensä kanssa, Tomutuuli räpäytti hiljaisesti silmiään.
''Petin häntä, sinun kanssasi'', Tomutuuli ehti naurahtaa, kunnes Oravanmarja vihaisesti rääkäisten syöksyi naarasta kohti. Tomutuuli oli salaa yllättynyt siitä, että Oravanmarjan kiinnostuksenkohteeksi vyörysikin Hohdonkaiku, Tomutuulen sijasta. Kolli työntyi uudelleen kaksikon väliin, katsoen vihaisena suoraan Oravanmarjaa silmiin, jonka silmät levenivät suureiksi järkytyksestä, kun hänen kyntensä repäisivät paikalleen jäätyneen Tomutuulen poskea. Hohdonkaiku vinkaisi hiljaisena Tomutuulen takana, ehkä turhautumisesta, kun kolli ei antanut kaksikon ratkaista tätä tässä ja nyt.
Oravanmarjan silmät siristyivät vihasta viiruiksi, vaikkakin itkuiset silmät katselivat jopa kauhistuneina kolmea verta vuotavaa haavaa Tomutuulen poskella.
''Minä, en halunnut tai siis tarkoittanut vahingoittaa sinua'', Oravanmarja kuiskasi, ottaen askeleen lähemmäs kollia, mutta Tomutuuli työnsi Oravanmarjan kumoon, joka parahti kivusta. Oravanmarja kiertyi pienelle kerälle, puristaen hampaansa yhteen kivusta, kun oli iskeytynyt maahan vatsalleen. Tomutuuli astui kohti naarasta, ärtyneenä siitä, että tämä oli kehdannut jakaa hänelle luodun huomion Hohdonkaiun kanssa, sekä naaraan käytöksestä. Hän ei koskaan ollut oppinut ymmärtämään kissoja, jotka purkivat tunteitaan näin. Paitsi Hohdonkaikua tietenkin hän halusi oppia ymmärtämään.
''Älä koske häneen!'', Yöklaanin partion huudahdus kantautui kauempaa, kun Okapolku juoksi kärjessä Pilviristin ja Kotkaperhosen kanssa. Tomutuuli heilautti ärtyneenä häntäänsä, ollen valmis kohtamaan vaikka heti isoveljensä, jos tämä niin vaatisi, mutta Hohdonkaiku nykäisi häntä hännästä.
''Mene sinne luopioiden luokse, minä odotan sinua'', naaras lausui tiukasti, tarkoittaen, että hän ei lähtisi mihinkään Yöklaanin mailta ennen kuin Tomutuulikin lähtisi. Tomutuuli räpäytti kerran yllättyneenä silmiään naaraalle, ennen kuin kohtasi vielä kerran itkuisen Oravanmarjan katseen. Pilviristi syöksyi kynnet edellä loikkaan, valmiina upottamaan ne Tomutuuleen, ja hän oli varma, että Okapolku ei epäilisi napata Yöklaaniin Hohdonkaikua. Joten kiinnostuneempana suojella Hohdonkaikua, Tomutuuli onnistui väistämään Pilviristin kynnet nopeutensa ansiosta ja kevyesti tönäisten Hohdonkaikua lavalle, kaksikko pinkaisi juoksuun.
''Tomutuuli!'', Oravanmarjan itkuinen huuto kaikui pimeydessä, kun Tomutuulen ja Hohdonkaiun tassut hakkasivat järven rantahiekkaa vasten, kun he aloittivat pakonsa maailmaa vastaan. Hohdonkaiku pysyi hyvin Tomutuulen perässä, vaikka Yöklaanin partion Okapolku ja Kotkaperhonen jäivätkin jälkeen, he ehtivät ylittää rajan Myrskyklaanin puolelle. Enempää ajattelematta kaksikon käpälät kantoivat heidät kevyesti kylmää järvenrantaa pitkin Jokiklaanin rajalle, jossa vasta Tomutuuli heräsi todellisuuteen ja pysähtyi niille sijoilleen. Hohdonkaiku katsoi häntä yhtä hiljaisena kuin Tomutuulikin naarasta, sillä kumpikaan ei ollut varma, mitä hänen pitäisi tehdä.

''Minä tulen vielä, jos vain jaksat odottaa'', Tomutuuli kohautti jälleen pieni huvittunut pilke silmissään lapojaan, ja se hymy tarttui Hohdonkaikuun. Ehkä he olivat hieman typeriä yhdessä, mutta kyllä kaikki vielä selviäisi, kunhan Tomutuuli ensin saisi selvitettyä Pakkasnaurun tilanteen ja kaiken siitä laumasta, jonka hän oli kuullut kollilta itseltään ollessaan metsästämässä samana aamuna.
''Toivottavasti ne pennut eivät liikaa muistuta sinua'', Hohdonkaiun suusta karkasi tämän ajatus, saaden Tomutuulen hymähtämään hieman kiusaantuneena. Ajatus sai Tomutuulen tuntemaan itsensä oudoksi. Jotenkin vastuuttomaksi, typeräksi jopa, mutta eikö vahinkoja voinut sattua kaikille...?
''Menehän sitten ennen kuin emosi lähtee etsimään sinua'', Tomutuuli hymähti, osittain siksi, että vaihtaisi puheenaihetta naaraan kanssa. Siitä ei ollut kauan, kun Hohdonkaiku oli jäänyt Tulenhengen ainoaksi pennuksi, kun Täplätuuli ja Eedensielu olivat jättäneet Jokiklaanin. Tulenhengen kumppani ei myöskään ollut Jokiklaanissa, joten tuolla naaraalla ei muuta ollut kuin oma tyttärensä, eikä sitä Tomutuuli raaskinut viedä Tulenhengeltä. Ei ainakaan vielä. Hohdonkaiun nyökätessä hitaasti, kolli saattoi aistia tämän katseesta intohimoa ja toivoa, saada huomiota, saada laskea vielä kerran poskensa kollin poskea vasten ja sen jälkeen iskeä kyntensä tähän, jotta kolli oppisi olemaan kunnollinen. Mutta se tilanne olisi ollut joten liikaa, joten Tomutuuli virnisti, kääntyen jokseenkin tylysti poispäin. Hohdonkaiuin polttavan katseen palaessa hänen selässään, mutta hän saattoi aistia turhautuneen, mutta lempeän hymyn tämän kasvoilla vielä pitkän aikaa.

Vastaus:

Tomutuulen tarina oli aika koskettava, sekä sitä oli ihanaa lukea. Kirjoitusasusi on ihannoitava, joten tarinaa luettaessa ei kauhean tylsää koskaan tule. Harvemmin toistat liikaa ja löydän aina tekstistä ihania erilaisia sanoja. Todella harvan kirjoitusvirheen, jos ollenkaan, löysin ja tarina on pituudeltaan loistava. Eri hahmot kävivät tässä ilmi hyvin ja omien luonteidensa mukaisesti, Hohdonkaiunkin oman iloisen itsensä kuvasit todella ihanasti tavallasi. Siis yhteenvetona todella ihana tarina, jossa kaunis kuvailu sekä hyvin otettu muut hahmot mukaan. Annan tästä tarinasta 18 kp:ta.

VaraYP, Heli

Nimi: Masi

24.11.2018 06:45
//Sellaiset söpöt 6 sivua näytti Wordi :,D Tsemppiä arvosteluun! Saatoin mokata jossakin kohtaa kertojan vaihdolla, mutta en löytänyt sitä kohtaa enää, kun unisena koitin lukea uudelleen.. Heh. //


Veriruusu - Päällikkö - Lumouksenklaani - Varapäällikkö seremonia, tapahtumien kertaus

Oranssin turkin ja kullansävyisen raidoituksen omaava naaras katseli rauhallisena leiriä kirkkaan sinisillä silmillään. Tyhjyys tuntui valtaavan hänet jatkuvasti, aina ennen kuin hän oli menossa nukkumaan päällikönpesäänsä. Hitaasti naaras oli alkanut ymmärtää, että kaikki se ja kaikki ne, jotka olivat häntä rakastaneet olivat nyt kadonneet lopullisesti hänen elämästään. Tuttuun tapaansa ulkokuorensa kylmettänyt naaras oli sen vasta nyt ymmärtänyt. Hiljaa hän painoi silmänsä kiinni ja antoi ajatustensa käydä läpi tilanteita uudelleen, ja viimeisenä asiani, jonka hän näki ennen silmiensä ummistamista oli ketunnaamainen Punahämärä, joka katsoi yhtä vaisuna taivaalle kallioseinämän kiven päältä.
Sinä iltana, kun Aaveenvarjo oli hänet johdattanut ulos leiristä, vain vähän sen jälkeen, kun Veriruusu oli riidellyt ja kuullut totuuden Sudenulvonnalta. Totuuden Tomukuun kauheista teoista, jotka olivat koskeneet Aurinkokatseesta ja Kobrankatseesta eroon pääsemistä edellisen lehtikadon aikoihin, kun Sudenulvonta oli tehnyt Tomukuun kanssa suunnitelman näitä vastaan. Heidän ajatuksenaan oli lavastaa Aurinkokatse Sudenulvonnan ja tämän oppilaan loukkaantumisista, vaikka todellisuudessa Tomukuu oli sen toteuttanut. Mikä pahempaa, todellisuudessa Tomukuu oli tappanut Sudenulvonnan oppilaan ja aiheuttanut Sudenulvonnalle aivotärähdyksen, jonka takia soturi oli menettänyt muistinsa. Klaani oli Aamutähden johdolla syyttäneet Aurinkokatsetta tästä, jonka seurauksena erakko oli ystävänsä kanssa karkotettu klaanista. Veriruusun silmät aukesivat raskaan huokauksen myötä, kun hän saattoi edelleen aistia Tomukuun ominaistuoksun, vaikkei kolli ollut häntä lähellä. Ei nyt, eikä koskaan tulisikaan olemaan.
Lehtikadon ajan jälkeen Tomukuu oli käskenyt Veriruusua rotkon lähellä valitsemaan Aamutähden pelastamisen Tomukuulta, ja Tomukuun pelastamisen Aamutähdeltä väliltä. Veriruusu ei ollut tehnyt päätöstä, vaan oli yrittänyt päästä rauhanomaiseen sopimukseen molempien osalta, mutta lopputuloksena Tomukuu oli tappanut Aamutähden, ja pudottanut tämän ruumiin alas rotkoon. Veriruusu saattoi edelleen kuulla Aamutähden haukut Veriruusua kohtaan, vaikka silti naaras oli yrittänyt päästä molempien puolelta kohdistuvaan hyvään ratkaisuun. Kuitenkin eräs kissa oli Tomukuun tietämättä piinannut Veriruusua useita kuita murhassa avustuksessa, ja se oli ollut Punahämärä. Punahämärä oli nähnyt kaiken ja nauranut viikset väristen, kun kaksikko oli väittänyt ketun tappaneen Aamutähden. Aina siitä päivästä asti Veriruusu oli kokenut, ettei koskaan ollut ansainnut paikkaansa päällikkönä ja tiesi jo, ettei koskaan tulisi saavuttamaan ihanteellista maailmaa kuoltuaan, Tähtiklaanissa.
Salaa hän oli tiennyt kaiken, mutta kieltänyt totuuden. Ja sinä hetkenä veistä haavassa oltiin käännetty, kun Aaveenvarjo oli johdattanut hänet ulos leiristä. Sillä hetkellä leirin ulkopuolella oli ollut Aurinkokatse, joka oli yrittänyt pelastaa Veriruusun ketulta. Tunnustanut välittävänsä naaraasta ja haluavansa tavata heidän pentunsa. Kolli, jota Veriruusu oli rakastanut niin kauan, kunnes oli päätynyt Lumouksenklaaniin ja oli hylännyt Yöklaaniin yrttipartion jälkeen, Yöklaanin, jossa Aurinkokatse oli ollut päällikkönä. Hän oli löytänyt Tomukuun ja vaikka hän oli satoja kertoja kieltänyt kollin viereltään, kyllä hän oikeasti kollista oli pitänyt. Vihannut, ei koskaan pelännyt, ei itsensä puolesta, mutta joskus klaanin puolesta. Mutta samalla rakastanut, ettei hän ollut osannut erottaa oliko se vihaa vai rakkautta. Mitä kauemmin naaras katseli Punahämärää kalliolla, hän ymmärsi, että Punahämäräkin oli ollut rakastunut Päästäisaskeleeseen, vaikkei koskaan olisi voinut sitä kertoa. Punahämärä oli kovapäinen ämmä, jos sellaiseksi Veriruusu häntä sai kutsua. Olihan Punahämärä hänen tyttärensä, tai oikeastaan hänen kasvattama pentu, jonka emo oli tämän hylännyt, kun Veriruusu oli tätä käskenyt niin tehdä. Punahämärän emo oli entinen Lumouksenklaanin päällikkö, Loimutähti, jota Veriruusu oli kiristänyt lähtemään Ruskaklaanin vastaisessa sodassa ja jättämään perheensä. Veriruusu olisi halunnut itkeä, kun katseli tytärtään Punahämärää, joka eli niin valheellisessa maailmassa, eikä tiennyt, että klaaniin saapunut Hallalintu olisi hänen oikea isänsä. Miten paljon Veriruusu olisikaan velkaa Hallalinnulle ja Punahämärälle, mutta koskaan hänen narsistinen ja omahyväinen kuorensa ei antaisi periksi, jotta hän voisi hyvittää tekojaan.
Tavatessaan Aurinkokatseen leirin ulkopuolella, Veriruusu oli kiistänyt pennut, kiistänyt entisen kumppaninsa ja heidän entisen suhteensa. Kiistänyt oikeat pentunsa, Usvahallan ja Leijonanvarjon, jotka oli jättänyt Kirouksensydämelle, ennen kuin oli astunut Lumouksenklaanin varapäällikön tehtäviin. Hän ei ollut halunnut menettää asemaansa kahden kakaran takia, joita ei koskaan ollut osannut rakastaa, koska oli jo silloin ajatellut Aurinkokatseen kuolleen. Miten kukaan voisi rakastaa pentujaan, jotka eivät olleet kuin Aurinkokatse? Miten kukaan voisi kasvattaa sellaiset pennut itsellään, jotka eivät olleet sallittuja omaan klaaniin puoliverisyyksien takia? Siksi Veriruusu oli luopunut omistaan, jotta voisi tarjota näille paikan, jossa heitä rakastettaisiin, paikan, jossa he saisivat uskoa olevansa puhdasverisiä ja arvostettuja kissoja. Ansaita paljon sellaista, mitä Veriruusu ei koskaan ollut saanut. Niin hän oli myös tehnyt Aurinkokatseelle. Käskenyt tätä lähteä, ennen kuin tappaisi tämän. Vaikka Aurinkokatse oli yrittänyt vaikuttaa häneen, toisin kuin pennut olivat voineet, Veriruusun kuori ei ollut antanut periksi ja naaras oli lopulta hyökännyt kollin kimppuun, vannoen tappavansa kollin, jos tämä ei lähtisi pois. Rakkautta ei ollut heidän välillään enää moneen kuuhun ja sillä hetkellä, kun Aurinkokatse oli lähtenyt lopullisesti hänen elämästään, Veriruusu oli nähnyt kokonaisuuden. Hän oli rakastunut itseensä, sekä Tomukuuhun.
Sen hetken jälkeen palattuaan leiriin, hän oli jäänyt niille sijoilleen, kun Tomukuu, Pöllönlaulu ja Päästäisaskel olivat lähteneet. Veriruusu ei ollut estänyt heitä, hänestä oli ollut parasta antaa näiden lähteä. Kadota klaanin ja hänen elämästään, ja ne, jotka olivat kysyneet heidän katoamisestaan, Tomukuu oli ilmoittanut heidän lähtevän viimeiseen partioonsa. Veriruusu ei ollut kertonut totuutta, sillä Sudenulvonta oli kertonut klaanille kaiken kolmikon lähdön jälkeen, kun klaani ei enää voisi tappaa kolmikkoa. Klaani tiesi olla jatkossa varuillaan Tomukuun varalta, sekä Pöllönlaulun ja myös vältellä Päästäisaskelta. Lumouksenklaanille kolmikko olisi nyt kuollut, eikä koskaan palaisi takaisin viimeiseltä partioltaan. Tomukuu oli katsonut häntä pitkään, mutta kumpikaan ei ollut sanonut mitään, mikä oli Veriruusun mielestä ollut paras ratkaisu. Sillä hetkellä Veriruusu oli sulkeutunut syvemmälle kuoreensa ja avannut lukon heidän kahden suhteesta, joka ennen oli ollut lukittuna, pitämässä heitä yhdessä kaikesta huolimatta. Hän olisi voinut myös rangaista Sudenulvontaa, joka oli kertonut kaiken tietämänsä, ei kuitenkaan Aamutähden kuolemaa, klaanille. Olihan Sudenulvonta ollut osana Tomukuun suunnitelmassa, mutta Veriruusu oli ilmoittanut lyhyesti, että näki Sudenulvonnan saaneen jo rangaistuksensa. Klaani oli ollut osittain eri mieltä, mutta lopulta vammat Sudenulvonnalle ja juuri menetetty Savuruusu, Sudenulvonnan esikoisen kumppani, olivat pitäneet rangaistuksesta kitisseet kissat hiljaisina.
Aamun sarastaessa Hiirenpolku oli saapunut yksin Kuulammelta takaisin leiriin, kertoen, että hänen nukahtaessaan Kuulammella muiden parantajien kanssa, Aaveenvarjo oli lähtenyt. Jokainen osasikin jo arvata, että tämä oli tiennyt tulevasta, omasta rangaistuksestaan, sekä Tomukuun perheen rangaistuksista, joiden seurauksena tämän oli ollut parasta vain lähteä. Hiirenpolku oli ansainnut arvonsa parantajana ja olikin yrittänyt korvata suurta aukkoa rinnassaan, kun oli menettänyt mestarinsa Aaveenvarjon, ja hyvän ystävänsä Pöllönlaulun vapaudelle, täyttämällä kuihtunutta yrttivarastoa.
Aina siitä lähtien, kun Sudenulvonta oli tullut hänen pesäänsä puhumaan, naaras oli ollut hereillä. Hän oli vain miettinyt ratkaisua kaikkeen, tätä kokonaisuutta, jonka kaavoitus oli liian monipuolinen, ettei hän osannut kertoa sitä klaanille, joten klaani oli vetänyt omia päätelmiään. Päästäisaskel oli ollut Veriruusulle kuin pikkusisar, joka oli sulkenut hänet ulkopuolelle ajatuksistaan, koska Tomukuu oli käskenyt tätä tekemään niin, ettei Veriruusu olisi saanut kuulla mitään liikaa. Tomukuu ei kuitenkaan ollut aavistanut Sudenulvontaa ja Punahämärää, jotka olivat kertoneet ja muistuttaneet monista asioista Veriruusulle. Tomukuu oli kuitenkin ollut Veriruusun kumppani, kuten myös Aurinkokatse, ja Pöllönlaulu se hyvän aamun riistatoveri, joka oli syönyt joskus hänen kanssaan aamiaista. Mutta Aaveenvarjo häntä todellisuudessa oli eniten vihannut ja halunnut päästä eroon. Tavallaan siis Aaveenvarjon lähteminen klaanista oli ollut Veriruusulle helpotus.
''Sinähän näytät karsealta'', Punahämärän punertava turkkiin tarttui tuuli, kun tämä askelsi naaraan vierelle. Veriruusu räpäytti hiljaisena naaraalle silmiään, koska ei halunnut avata itsestään mitään, sillä Punahämärä ei koskaan antanut armoa sanojensa koppavuudella tai kylmyydellä. ''Mietit aivan liikaa, saat valkeita karvoja vielä'', Punahämärä hymähti, istuutuen Veriruusun vierelle, seuraten tuon katsetta.
''Joskus on hyväksi koota ajatuksia, jotta ei sekoita menneisyyttä ja nykyisyyttä liikaa valheilla'', päälliköksi kohonnut naaras huokaisi, antaen katseensa lipua Tuulisydämeen, joka lepäsi pentutarhan edustalla Savupennun maatessa tämän etukäpälien välissä. Punahämärä hymähti vastaukseksi, heilauttaen tuuheaa häntäänsä, vilkaisten halveksivalla ilmeellään Veriruusua.
''Tiedäthän sinä, että olet mokannut todella pahasti? Kaikessa ja kaiken?''. Veri syöksyi samaisella sekunnilla Veriruusun kehossa, luoden tälle tunnevyöryn päälle, jonka seurauksena naaras olisi halunnut kovasti iskeä kyntensä tähän piikittelevään kakaraan. Mutta sitä hän tiesi Punahämärän lauseellaan hakevan, joten hän yritti tyynnyttää itseään hännän heilautuksella.
''Hyvä, että olet tehnyt saman havainnon, kultaseni'', Veriruusu naukaisi, saaden Punahämärän pyörittelemään silmiään. ''Kerrohan. Pidätkö sinä minua enemmän ystävänäsi vai emonasi? Oletko koskaan voinut rakastaa minua kuin oikeaa vanhempaa?'', Veriruusu kysyi, kääntäen hiljaisen, hieman varautuneen katseensa Punahämärään.
''Pitäisikö sinun käydä tarkistuttamassa tuo pääkoppasi parantajalla? Luuletko todella, että sinua kukaan voisi rakastaa, kultaseni'', Punahämärä naurahti, saaden Veriruusun kääntämään tyynen, mutta pettyneen katseensa takaisin aukiolle. ''Mieti nyt itsekin. Olet kääntänyt selkäsi kolmelle kumppanillesi, joista yksi kuoli takiasi, ja kaksi muuta lähti sinun sanojesi seurauksena pois elämästäsi. Jos vielä lasketaan ne neljä pentua, jotka olet hylännyt tähän maailmaan, koska hoit olevasi epäkypsä emoksi, Usvahalla, Leijonanvarjo, Savuruusu ja Tuulisydän. Ainiin, ja sitten se, että saatoit kasvattaa kaksi tytärtä, jotka ovat mielestäsi täysiä hirviöitä tällä hetkellä. Ja meidän on parasta olla unohtamatta, että sinä valitsit perheesi sijasta päällikön aseman, kuten teki myös emosi. Lopullisena analyysinä uskoisinkin sinun olevan todella epäpätevä tehtäviisi ja olevan täysin samanlainen kuin emosi'', Punahämärä naukui piikittelevä sävy äänessään. Veriruusu iski vihaisena maata allaan, kääntyen karvat pystyssä Punahämärän puoleen.
''Minä EN ole kuin emoni!'', hän huudahti, saaden Punahämärän kohottamaan toista kulmaani.
''Kieltämättä, olet kyllä aivan hirveä hänen ulkonäköönsä verrattuna'', Punahämärä kohautti lapojaan, saaden Veriruusun mulkaisemaan toista.
''Minun tyttäreni eivät ole hirviöitä'', Veriruusu mutisi lopuksi, Punahämärän naurahtaessa.
''Puhummeko nyt siis Usvahallasta ja Savuruususta? He ovat kyllä todella ihastuttavia tapauksia'', Punahämärä kihersi, saaden vihaisen hännän iskun nenälleen päälliköltään.
''He eivät ole tyttäriäni. Puhuin nyt sinusta ja Jäätähdestä. Te ette ole hirviöitä minulle, senkin ketunläjä. Olette minulle todella rakkaita ja toivon voivani tehdä enemmän vuoksenne''. Kaksikon välille laskeutui pitkä hiljaisuus Veriruusun sanojen jälkeen, Punahämärän tuijottaessa aukiolle katsovaa Veriruusua mietteliäänä.
''Et voi enää mitään, senkin karvaturpa. Jäätähti on menettänyt jo kaiken, sieluaan ja silmiään myöden. Hänellä ei ole kohta enää mitään, etkä sinä voi sille mitään. Minulla on vielä silmäni, mutta ei sielua ja sen sinä tiedätkin'', Punahämärä huokaisi, selvästi vakavoituneena. Veriruusu käänsikin hämmentyneen katseensa tyttäreensä, jonka katse oli poissaoleva.
''Mitä tarkoitat Jäätähden silmillä?''. Punahämärän silmissä välähti jokin, mitä Veriruusu ei osannut tulkita, kun nuorempi naaras nousi ylös, lähteäkseen. Punahämärä kääntyi vielä lapansa ylitse sanoakseen viimeisen lauseen heidän välilleen.
''Hän on sokea, eikä hän enää koskaan voi nähdä sinua. Taitanee olla hänen onnensa, sitähän hän aina toivoi, ettei joutuisi näkemään sinua. Ironisinta tässä on se, että hänen poikansa tuhosi hänet. Kuten sinä tuhosit oman emosi''.
Äimistyneenä Veriruusu jäi katsomaan Punahämärän perään, joka kulkeutui takaisin lepopaikalleen. Veriruusun katse laskeutui hänen omiin tassuihinsa ja hän huomasi alahuulensa värähtävän muutaman kerran, ennen kuin sai itsensä takaisin kasaan. Hän tunsi sen niin vahvana. Hän oli epäonnistunut emona. Hänen ainoa toivonsa pitää kiinni emon tittelistä oli Punahämärä, joka ei halunnut enää katsoa häneen. Veriruusu olisi halunnut itkeä ja käskeä emoaan, Raivotähteä kipittmään alas Tähtiklaanista puhumaan hänen kanssaan siitä, kuinka tämä saattoi tehdä tällaisen ratkaisun. Mutta Veriruusu ei voinut. Hän ei kyennyt puhumaan Tähtiklaanin kanssa. Se oli hylännyt hänet ja vain Puumatähti oli löytänyt naaraan pimeydestä, antaen hänelle ikuisen elämän, sekä Pimeyden metsän jäsenet olivat antaneet hänelle loput kahdeksan henkeä. Mutta miksi Jäätähti? Mistä Punahämärä edes moista oli kuullut?
-- -- --
''Saapukoon jokainen vihollisensa lumoamaan onnistuva kiipeilijänkalliolle klaanikokoontumiseen !'', Veriruusu kutsui klaania koolle, kun vihdoinkin tiesi, kuinka voisi korvata sitä kaikkea, mitä oli tehnyt vain tavoitellakseen omaa etuaan. Hän ei ollut kuten emonsa. Hän ei ollut kuten emonsa! Hän ei hylkäisi omiaan, kuten emonsa! Hän ei ollut sellainen! Kissat lähtivät hieman hämmentyneinä askeltamaan häntä kohti, kuullakseen mitä hänellä oli sanottavanaan.
''Tomukuun lähdettyä seuraajiensa kanssa, minun on nimettävä klaanillemme uusi varapäällikkö. Sitä ennen kuitenkin haluan vielä jokaisen kannustavan uuden parantajan johdattamaan meitä kukkivampaan hiirenkorvan aikaan ja olemaan hänen puolellaan vaikeissakin tilanteissa. Onnittelen asemastasi Hiirenpolku, toivon, että löydät itsellesi sopivan oppilaan vielä joukostamme'', Veriruusu väläytti hämmentyneellä kollille hymyn, jonka silmät alkoivat loistaa, kun klaani kutsui hänen nimeään. Hiirenpolun vanhemmat Erimieli ja Verenpiikki onnittelivat poikaansa, Huurrehämärän nuollessa pienemmän veljensä päälakea iloisena. Kun klaani alkoi hiljentyä, Veriruusu veti raskaasti henkeä, kohottaen katseensa taivaalle. Hän tiesi, että hänen olisi jälleen kutsuttava Tähtiklaania klaanin edessä, vaikka tuskin siellä kukaan olisi kuulemassa häntä.
''Lumouksenklaanin kissat, lausun nämä sanat Tähtiklaanin edessä, jotta esi-isämme voivat kuulla ja hyväksyä valintani. Klaanimme uusi varapäällikkö on Hallalintu!'', Veriruusu naukui kuuluvasti, saaden hieman hämmentyneitä vilkaisuja, kunnes kissat puhkesivat innokkaaseen huutoon. ''Klaanimme tarvitsee juuri nyt kaltaistasi kissaa, jolla on paljon kokemusta ja taitoja, joita olet oppinut klaanielämän ulkopuolella. Ja siksi toivonkin, että jonakin päivänä, ottaessasi minun paikkani, voit tehdä tyttärestäni, Punahämärästä seuraajasi, joka on vähintäänkin yhtä viisas, kunnioittava, kokenut ja arvokas johtaja kuin sinä olet ikinä voinut olla'', Veriruusu naukui, katsoen Hallalintua syvälle sieluun asti. Hän saattoi aistia Hallalinnusta, että tämä oli arvannut jo kauan sitten, että Punahämärä olisi oikeasti kollin saama tytär Loimutähden kanssa, mutta kunnioitti Veriruusun tekoa kasvattaa naaraan, joten tämä nyökkäsi syvään. Veriruusu sulki hetkeksi helpottuneena silmänsä, kunnes puhkesi klaanin mukaan kutsumaan uutta varapäällikkö nimellä ennen kuin laskeutui alas puhujanpaikalta.
Hitaasti hän kulkeutui omaan pesäänsä, vaikka kuulikin takaansa Punahämärän kutsuvan häntä, mutta tyyni hännän heilautus kertoi, ettei Veriruusu jaksaisi uudelleen. Hän ei jaksaisi enää uudelleen puhua naaraan kanssa, joka ei oikeasti pitäisi häntä emonaan. Pesän viileä lattia ei haitannut häntä, sillä Veriruusu kaatui vain kyljelleen ja antoi tyhjän katseensa keskittyä seinään, ennen kuin antoi Pimeyden metsän kissan, Tuuliklaanin entisen päällikön tavoittaa hänet unellaan.
-- -- --
''Tiedäthän, ettei koskaan tule päivää, jolloin joku voisi arvostaa tekojasi tai rakastaa sinua sellaisena kuin olet?'', ääni kaikui pimeydessä. Se sointuva, mutta samalla karhean pahaa hajua enteilevä, jopa kikattava ääni kyseli häneltä. Veriruusu väräytti silmänsä auki, huomaten seisovansa verisessä lammessa, jonka pinnasta heijastui kuvajainen.
''Älä näytä noin pelästyneeltä, Veriruusu'', sama ääni kikatti, äänen kaikuessa mustien tummien puiden välistä, kiertäen Veriruusun ympäristöä. ''En tullut hakemaan sinua vielä. Sinulla on vielä paljon annettavaa minulle, sekä klaanillesi'', Puumatähti hymyili, astellen pimeydestä esille. Veriruusu kohotti katseensa keltasilmäiseen puumamaiseen naaraaseen, joka oli korkea, aliravittu ja valkeat hampaat kiiluivat tämän hymyillessä.
''Miksi sinä et suojellut Jäätähteä?!'', Veriruusu huomasi karjuvansa, samalla kun lammen kuvajainen särkyi. Puumatähti katseli hetken kummastuneena Veriruusua, kunnes iloinen naurunpurskahdus karkasi hänen huuliensa välistä.
''Hänen pojallaan on paljon enemmän annettavaa kuin Jäätähdellä tavallisena päällikkönä. Älä huoli, hän ei ole kuollut, hän vain-'', mutta Veriruusu ei kestänyt kuunnella enempää. Hänen sisällään kiehui, hänen sydämensä hakkasi, ja kaikki turhautumisen viha kaikui hänen ympärillään, hänen huutaessaan. Huutaessaan niin lukaa kuin ikinä jaksoi.
''Mutta hän on sokea! Sokea! Senkin psykoottinen hullu! Kuinka saatoit koetella häntä niin paljon!? Kuinka hän voi enää ikinä johtaa Myrkkyklaania?! Kuinka voit antaa tämän tapahtua!?''. Koska Puumatähden ainoa vastaus oli huokaisu, Veriruusu syöksyi veren joukosta Puumatähden kimppuun. Iskiessään kyntensä, naaras hänen kynsiensä alla muuttui pelkäksi mudaksi, kasaksi, jolloin todellinen Puumatähti oli siirtynyt jo kauemmas.
''Kuka sinut silloin tappaisi, jos hän olisi kuollut? '', Puumatähti naurahti vastakysymyksensä saattelemana. Veriruusu käänsi järkyttyneen katseensa Puumatähteen, joka kikatti itsekseen. ''Kukaan ei voi rakastaa sinua, Veriruusu. Tulee päivä, jolloin ruusun viimeinenkin lehti on pudonnut ja se sotkeutuu ruusun poimijan verellä'', Puumatähti hymyili, jopa äidillisen lempeästi.
''Arvaa mitä!? Minäpä sinulle ennusteen luen! Tulee päivä, jolloin tulee punainen kissa, joka murskaa sinut vahvoilla leuoillaan ja pitkillä kynsillään! Silloin sinä vaivut kadotukseen, etkä enää koskaan voi pilata minun ja perheeni elämää! Sillä silloin-'', Veriruusu huusi, saaden Puumatähden luokseen, joka upotti kyntensä Veriruusun poskesta, viiltäen kivuliaan verta räiskäyttävän haavan.
''Punaisia kissoja ei ole enää olemassa! Minä olen tuhonnut jokaisen tai tulen tuhoamaan! Veritähteä ei ole enää, eikä koskaan tule ketään, joka voi olla hänen kanssaan samalla tasolla!'', Puumatähden sointuva ääni oli pelkkää pohjattoman syvää huutoa, joka sai maan jyrisemään.
''Olet unohtanut, että maailmassa on jotakin häntä pahempaa. Se tulee vielä, minä lupaan sen, vaikka tiedänkin hukkuvani vielä omaan vereeni'', Veriruusu huomasi hymyilevänsä, piruileva virne suupielessään, Puumatähden yrittäessä iskeä häntä uudelleen, mutta Veriruusu sävähti yhtä nopeasti hereille.
Viimeinen asia, jota hän ajatteli, oli vain kuvajainen, jossa hän oli nähnyt Punahämärän.

Vastaus:

Arviointi:

No huhhuh, kylläpä nyt kultaseni pikkuiseni urakan teit!
Teksti oli Hyvin pitkä, ja vaikka aluksi katsoin silmät pyöreinä, että tälläinenkö pätkä nyt pitäisi jotenkin saada jäämään aivokoppaan, kun aloitin lukemisen, en voinut lopettaa, ja huomasin nopeasti olevani jo lopussa.
Olit kuvaillut juuri tarpeeksi hahmojen tunnetilaa ja tapahtumia, että pystyin hyvin laittamaan itseni Veriruusun tilalle, ja hänen ja Punahämärän käymä keskustelu oli hyvin tunteikasta ja karua luettavaa. Huomasin joissain kohdissa olevani hyvin ärtynyt Punahämärää kohtaan, mutta se johtui suurimmilta osin siitä, miten hyvin toit hahmojen keskeisen suhteen esiin. Veriruusu oli hyvin samaistuttava hahmo, ja tekstissä pystyy helposti ymmärtämään, miksi naaras tuntee miten tuntee, miksi hän on tietynlainen tietyissä tilanteissa ja tiettyjä henkilöitä kohtaan.
Puumatähden esiintyminen oli iloinen yllätys, sillä rakastan tätä hieman mielipuolista naarasta sydämeni pohjasta, ja hänen ja Veriruusun kohtaaminen ja keskustelu oli mielestäni koko tarinan paras osa.
Olen huomannut, että loistat varsinkin hahmojen keskeisissä keskusteluissa, jolloin tuot hyvin esiin heidän luonteensa ja suhteensa, etkä ole vieläkään onnistunut pettämään tässä asiassa!
Pari kirjoitus virhettä huomasin, ja joissain vaihdoit kirjoitusmuotoa hänestä minuun sanan verran, mutta virheet olivat niin pieniä ja mitättömiä, etten ottanut niistä pisteitä pois.
Kaiken kaikkiaan annan 19 pistettä hyvin onnistuneesta tekstistä!
- chabi -


Siis tämä oli aivan uskomaton pätkä! Miten sä osaatkaan oikeasti kirjoittaa näin. Aivan loistavaa tekstiä, ihanin kuvailuin sekä hienosti ottaen muita kissoja mukaan. Kerroit sujuvasti pätkää menneestä ja uutta tulevasta, toit muut hahmot mainioin sanoin mukaan ja nätisti ne siirsit syrjemmälle. Sun sanavarasto on ihailtava ja tekstiä oli ihanaa lukea, vaikka suntuubi sen heittääkin suureksi isoksi pötköksi. Olit kuitenkin sitä hieman pätkinyt ja viiminen uni pätkä piti vain jännityksessään. Odotan innolla lisää tällaisia, sillä vaikka tämä tarina onkin pitkä, se on ihailtavaa tekstiä. En löytänyt virheitä ja tarina oli vain ja ainoastaan loistava. 20 kp!
VaraYP - Heli

Nimi: Masi

20.11.2018 07:51
ILMOITUS
Parantajien kokoontuminen on nyt päättynyt.
Seuraavaksi kaikki parantajat voivat joko roolia siirtyvänsä leireihinsä, tai suoraan alkaa roolailla leirissä! Kiitos kaikille vaivannäöstä, kenenkään parantajahahmoa ei poistettu, sillä kaikki roolisivat!
Jos sinua kiinnostaa tehdä hahmoksesi parantajaoppilas, Lumouksenklaanin parantajaoppilaan paikka on nyt vapaana, kun Blari erosi Soturin sydämestä.

Nimi: Varjo

19.11.2018 21:36
Orvokkisydän, salamaklaani, parantaja

Naaras istui kuulammen ympärillä hymysuin katsellen muita parantajia, jotka olivat jokainen vuorotellen saapuneet onneksi paikalle. Naaras oli muutaman kanssa vaihtanut kuulumisia ja kiitellyt muiden tuomista yrteistä nöyrästi lupaillen itse tarvittaessa auttaa, jos joku muu heidän apuaan tarvitsisi. Ei parantaja mitään salamaklaanin puolesta lupaillut, mutta ei voisi ottaa kaikkea sitä yrttimäärää vastaan puhtain sydämin kiittämättä tai lupaamatta mahdollista vastapalvelusta. Kaikki olivat ottaneet heidän hänen silmiinsä hyvä sydämisesti eikä naaras olisi voinut toivoa yhtään mitään enempää heiltä.
”Haluaisin ennen tähtiklaanin tapaamista kiittää teitä kaikkia yrteistä, joiden avulla salamaklaani tulee alkuun pärjäämään ja samalla ilmoittaa tärkeän asian”, Orvokkisydän naukaisi kuuluvasti rauhallinen hymy huulillaan kohdistaen sen jokaiselle ennen kuin nousi tassuilleen ja kutsui oppilastaan Ruistassua lähemmäs hännän heilautuksella. Kolli astui lähemmäs mestariaan, joka sai parantajan vain räpäyttämään ylpeänä silmiään sinisilmäisen suunnalle.
”Minä, Orvokkisydän, Salamaklaanin parantaja, pyydän esi-isiäni kääntämään katseensa tähän oppilaaseen. Hän on opiskellut kovasti oppiakseen parantajien tavat, ja teidän avullanne hän palvelee klaaniaan monta kuuta. Ruistassu, lupaatko vaalia parantajien tapoja, pysyä poissa klaanien välisestä kilpailusta ja suojella kaikkia kissoja samanvertaisesti, jopa henkesi uhalla?” Orvokkisydän naukaisi kuuluvasti ja ylpeästi oppilastaan kohden Ruistassun vastaten myöntävästi lupaavansa asian.
”Siinä tapauksessa, Tähtiklaanin voimien kautta, annan sinulle oikean parantajanimesi. Ruistassu, tästä hetkestä alkaen sinut tunnetaan Ruislampena. Tähtiklaani kunnioittaa uskoasi ja intoasi oppia uutta, ja hyväksymme sinut täydeksi Salamaklaanin parantajaksi. Olkoon unesi hyviä.” Parantaja vielä naukaisi antaen lopulta muille vielä vuoron onnitella juuri nimitettyä metsään saapunutta parantajanoppilasta. Itse Orvokkisydän tyytyi vain hymyilemään ylpeänä ja onnellisena päättäen mielessään, että tulisi ilmoittamaan loputtoman ilonsa leirissä vielä myöhemmin heidän päästessä pois kuulammelta. Moni ei kuitenkaan ollut Ruislammen matkaa juuri nimitetystä seurannut niin kuin itse kollin mestari.
Ruislammen nimityksen jälkeen Kanervamarja, tyyni myrkkyklaanin parantaja päätti vielä ilmoittaa Laventelimarjan nimityksen ja Kylmäsydän nimitti vielä Salviantaiankin, joka sai Orvokkisydämen onnittelemaan kaksikkoa lempeästi ja ystävällisesti heille hymyillen. Naaras ei vielä montakaan heistä tuntenut, mutta toivoi jokaiseen paremmin tutustumista asettuen muiden mukana lammen äärelle. Naaras ehti vielä vilkaista nopeasti Ruislampea ja toivottaa toiselle onnea hännän heilautuksella ennen kuin vaipui muiden parantajien mukana syvään uneen. Lampi ja kova alusta muuttui hänen tassujen alla metsäksi, jonka naaras tunnisti silmänsä avattuaan. Hän seisoi salamaklaanin leirin lähettyvillä, tutussa ja turvallisella reviirillä. Jossain kauempana varmasti Ruislampi olisi ja muut entiset parantajat onnittelisivat toista uudesta nimestään ja arvostaan, jonka ajatteleminenkin sai Orvokkisydämen entistä enemmän hymyilemään. Ruislampi olisi loistava päällikkö salamaklaanille, kun hänen aikansa tulisi paikka jättää ja siirtyä oppilaan uniin sen sijaan, että itse olisi unessa.
”Ruislammesta tulee hieno parantaja”, joku naukaisi. Ääni sai Orvokkisydämen kääntämään katseensa tähtiturkkiseen tulijaan, jonka tuo tunnisti entiseksi parantajaksi Saukkojuovaksi, joka aina välillä oli ennenkin Orvokkisydämen unissa vieraillut. Nykyinen parantaja hymyili rauhoittavasti ja nyökkäsi ajatukselleen, jonka toinen oli kuin hänen päästään lukenut.
”Vaikkeivat hienot parantajat aina auta”, toinen jatkoi ennen kuin Orvokkisydän oli ehtinyt mitään sanomaan. Naaraan sanat saivat punertavaturkkisen kallistamaan keveästi päätään ja räpäyttämään silmiään kummastuneena. Saukkojuova vaikutti ehkä hiukan poissaolevalta toisen katseen suunnatessa leirin suunnalle. Orvokkisydän oli itse valmiina jo nousemaan tassuilleen ja pinkomaan leiriin, mutta entisen parantajan hännän heilautus esti toista menemästä yhtään mihinkään.
”Perheen ympärillä päällikölläkään ei ole aina helppoa ollut. Menetyksiä tulee tapahtumaan, joka koskee pennuista aina koko klaania”, Saukkojuova jatkoi kääntäen tällä kertaa katsettaan suoraa Orvokkisydämeen. Naaras räpytteli muutaman kerran silmiään toistellen juuri äsken käymäänsä yksipuolista keskustelua mielessään aikeissa kysyä jotain tästä menetyksestä, päälliköstä ja pennuista, mutta ennen kuin tuo ehti ajatuksiaan sen enempää koota, Saukkojuovan katoava hahmo oli jo kääntynyt ympäri ja jatkanut matkaansa aivan kuin koko tapaamista ei olisi tapahtunut. Hetken parantaja ehti toisen katoavaa loistavaa selkää katsoa, ennen kuin hahmo oli joko liian kaukana tai kadonnut kokonaan metsästä. Hahmon lähtemisen mukana ympäristö tuntui parantajan ympärillä vain pimenevän ennen kuin jäljellä oli ainoastaan hän itse sekä pieni ääni, joka nopeasti kuunnellessa naaras olisi voinut sanoa ininäksi. Ehkä pennun ininäksi? Tai sitten jonkun itkuksi? Ääni sai kuitenkin naaraan selkää pitkin kulkemaan kylmät väreet ja aiheutti vain huolta, jonka voimin uni vaihtui tutuksi kuulammen maisemaksi.
”Ruislampi, meidän on parasta lähteä”, Orvokkisydän naukaisi nousten suoraa takaisin tassuilleen. Vielä muutamat näyttivät olevan syvissä unissaan, mutta enempää katsomatta naaras otti muutamat yrttikääreet varovasti hampaisiinsa ja lähti takaisin leiriin Ruislammen tehdessä saman sekä lähtiessään mestarinsa perässä kohti leiriä.


Kanervamarja, myrkkyklaani, parantaja

Parantaja oli nimittänyt oman oppilaansa, Laventelimarjan ja ehtinyt kuunnella muiden parantajien nimityksiä ennen kuin he kaikki siirtyivät yhdessä kuulammen laitamille. Kanervamarja vilkaisi vielä lapansa ylitse omaa oppilastaan, joka kaikessa rauhallisuudessa kävi muiden parantajien kanssa lammelle ja lipaisi sen vettä vaipuen syvälle tähtiklaanin maille. Itse parantaja hymähti ennen kuin itse toisti saman rituaalin vaipuen syvälle uniin tähtiturkkisten maille. Ei parantaja paljoa ollut odottanut tai edes kokoontumista ehtinyt ajatella, joten ei myrkkyklaanin reviiriltä herääminen hirveästi toista hetkauttanut. Hän seisoi tutun ja turvallisen alueen reunamilla yöllä heilautellen häntäänsä rauhallisesti puolelta toiselle. Ehdittyään maisemaa paremmin tutkia, hän huomasi oman oppilaansa paljon kauempana himmeänä hahmona muiden tähtiturkkisten kanssa, jotka varmastikin vain toivottivat onnea uudesta nimestä ja menestystä parantajanpolulla, aivan niin kuin Kanervamarjallekin silloin joskus oltiin tehty. Naaras muisti vieläkin aivan kuin eilisen hänen nimityksensä, olihan se yksi niistä elämän ainutkertaisista tapahtumista. Nimeämisen jälkeen et ollut enää niinkään oppilas vaan yhtä tärkeä klaanille kuin oikea parantaja ja valmis ottamaan vastuuta, jos itse parantajalle, tässä tapauksessa Kanervamarjalle tapahtuisi jotain. Itse parantaja oma mestari oli vammautunut pahasti, jonka takia arvo oli siirtynyt naaraalle, vaikkei hän voinut täysin sanoa olleensa valmis siihen. Nyt itse tuo oli saanut seurata Laventelimarjan kasvua aina siitä asti, kun hän oli nuorempaa hoitanut pennun eksyessä reviirille ja oli tyytyväinen, että oli saanut toisen koulutuksen aina loppuun asti eikä pakottanut vastuuta toisen harteille itse menehtymällä. Vielä olisi opittavaa, ja aina Laventelimarjan mukana myös Kanervamarja tulisi oppimaan lisää oppilaaltaan, joka varmasti voisi sivistää vanhempaa sosiaalisista tilanteista. Olihan parantaja itse hautautunut suurimmaksi osaksi pesäänsä ja näyttänyt siltä, että pakosta hoitaisi jokaisen potilaansa heittäen heille sitten lopulta jotain sarkastista ja kieltänyt palaamasta pesäänsä. Asia huvitti Kanervamarjaa, mutta ei hän niinkään siitä välittänyt sen enempää. Hän päätti jättää heimpeilyn kuningattarille ja itse nauttia siitä, että voisi välttää samojen kasvojen näkemisen pesässään. Laventelimarja oli hänelle jo riittävää seuraa.
Kanervamarja käänsi katsettaan vielä myrkkyklaanin leirin suunnalle ja kohotti hiukan toista suunpieltään, vaikkei toisen kasvoilla erityisesti hymyä ikinä näkynytkään. Hetken parantaja odotti, jos joku tulisi hänelle kertomaan vielä mahdollisesta ennustuksesta, mutta kauempana tähtiklaanin parantajat onnittelivat uusia nimitettyjä eikä itse Kanervamarja halunnut sinne tunkeutua. Naaras nautti hiljaisuudesta ympärillään ja tutusta maisemasta, joka toi toiselle sen jonkinlaisen lämmön. Kunhan myrkkyklaanilla olisi kaikki hyvin, olisi parantajalla itselläänkin, vaikkei toisella ikinä tuntunut hirveän hyvä tunne mistään olla. Aina ensimmäisenä uskottiin pahimpaan, jonka jälkeen alettiin karsimaan kuolemista ja vakavimmista sairauksista sinne helpompaan. Turha sitä pahaa oli kiertää vaan kohdata kasvotusten, jolloin asialle ehkä voisi vielä jotain tehdä.
Kanervamarja kuitenkin hymähti itsekseen ja hitaan silmien räpyttelyn jälkeen lopulta sulki ne vaihtaen maisemaa tästä rauhallisesta unen tyngästä takaisin kuulammelle, jossa vähitellen muut parantajat alkoivat herätä ja tehdä lähtöä. Laventelimarja oli muiden mukana herännyt kaksikon vaihtaessa nopeita katseita ennen kuin Kanervamarja nousi takaisin tassuilleen häntäänsä heilauttaen sen merkiksi, että heidän olisi varmasti muiden mukana parempi alkaa palata takaisin leirin suunnalle. Muutaman silmäyksen parantaja vielä vaihtoi joidenkin kanssa, mutta sen enempää mitään sanomatta, hän lähti johtamaan itseään sekä oppilastaan takaisin myrkkyklaanin leiriä kohti.


Kristallipääsky, jokiklaani, parantaja

Kristallipääsky oli ehtinyt saapumaan kuulammelle yllättäen ajoissa yhdessä oppilaansa kanssa matkan taittuessa heidän keskuudessaan aika hiljaisesti sen jälkeen, mitä itse parantaja oli yrittänyt saada toiseen yhteyttä. Yritit oltiin annettu, ja parantajat olivat nimenneet oppilaitaan, joiden näkeminen sai aina jokiklaanin parantajan säihkymään ilosta muiden puolesta. Jokainen oli Kristallipääskyn mielestä pätevä ja muiden mukana toinen oli kulkenut heitä onnittelemassa iloisesti viittaillen hännänpäällään Kuihtunuttatassua peräänsä onnitellen toisenkin puolesta, koska ei halunnut heti aiheuttaa toiselle ahdistavaa tilannetta. Tietenkin naaras oli myös itse kertonut Punavirrasta ja omasta oppilaastaan, jonka jälkeen parantajat olivat viimein vuorotellen päässeet käymään lepäämään kuulammen ympärille. Hetken Kristallipääsky oli omaa kuvajaistaan sinisineen silmineen ja hymyineen katsellut veden väreilevästä pinnasta, mutta lopulta muiden perässä lipaisten kielellään pintaa. Lopulta naaras oli sulkenut silmänsä ja vaipunut johonkin kauas, mutta tutun turvalliseen paikkaan hänelle. Parantaja oli löytänyt itsensä jokiklaanin reviiriltä tähtien muodostamasta metsästä istumassa järven rannalla, jonka pinnasta tuijotti takaisin hän itse. Kuvajainen laineili muun veden mukana eikä naaras melkein itseään sen mukana ollut tunnistanut paitsi kirkkaiden ja lempeiden silmiensä takia, jotka näyttivät aina samalta mistä tahansa pinnasta niitä katsoi. Silmät, joiden mukaan kuulemma tuo oli saanut nimensä. Kristallien tapaan ne kimmelsivät ja hehkuivat kuin tähdet taivaalla. Pentuna naaras olikin ehtinyt ajatella, että olisi niiden takia lähempänä tähtiklaania, mutta nykyään ajatus vain saikin parantajan hymyilemään huvittuneena. Hän varmasti olisi lähellä tähtiklaania, mutta se ei tainnut olla hänen silmiensä ansiosta.
Kristallipääsky vilkuili ympärilleen odottaen sitä, että ehkä mahdollisesti joku entinen parantaja tulisi hänen luokseen. Naaras toivo Punavirtaa, koska olisi toisen kanssa vielä halunnut puhua viime kertaisen jälkeen. Olihan hänen mestarinsa kertonut tuolle salaisuuden ja pian sen jälkeen haihtunut tuulen mukana vastaamatta Kristallipääskyn kysymyksiin, jotka tuolla olivat ensimmäisenä mieleensä juolahtaneet. Samalla naaras voisi kysyä jotain oppilaansa koulutuksesta, vaikka ajan kuluessa tuo alkoikin uskoa jääneensä yksin tänä yönä. Kristallipääsky arveli parantajien olevan hänen oppilaansa luona toivottamassa naarasta tervetulleeksi parantajien tielle. Ajatus hymyilytti lempeää naarasta hänen kääntäessä katseensa takaisin järveen, joka vähitellen huomaamatta tuntui muuttuvan takaisin kuulammeksi.
”Aikamme taitaa olla palata leiriin”, parantaja naukaisi oppilaalleen, jonka katsetta tavoitti tuttu hymy kasvoillaan. Parantaja hyvästeli vielä muut lempeästi, onnitteli nimitettyjä ja toivotti kaikille onnea seuraavaan kokoontumiseen asti ennen kuin yhdessä Kuihtunuttassun kanssa lähti kohti leiriä.

Vastaus:

Orvokkisydän // Pidin siitä, millaisena näit Saukkojuovan, sillä hän ei ole ollut hengissä edes Gosu aikana! Viimeisen kerran olen itse kirjoittanut häntä mainiten Arpisydämen tarinoissa, jotka ovat jo kuopattuja aikoja sitten. Tarina oli hienosti koottu, eikä suurempia virheitä tarinassa ollut (en ainakaan itse huomannut), selkeä eteneminen ja hienot kuvailut. 17kp - Masi YP -


Tarina oli mukavaa luettavaa. Ei löytynyt suuria kirjoitusvirheitä ja ajatusten ja kuvailun avulla se eteni rauhallisesti, eikä liian äkkipikaisesti. Yritin tarinan luettuani alkaa etsimään sitä ennustusta, että mitä tämä tarkoittikaan, mutta kun en sitä löytänyt, pitää vain odottaa mitä mahtaa tapahtua. Siis hyvin selkeä ja kivan pituinenkin pätkä Orvokkisydämestä. Tästä saakoon hän 16kp:ta.
VaraYp - Heli



Kanervamarja //
Hienoa nähdä, kuinka hahmosi osaavat ymmärtää muidenkin näkökulmia itseään kohtaan, kuten tiukka ja välillä itsepäinen Kanervamarja ymmärtää Laventelimarjan näkökulmaa. Hyvin olet keksinyt tarinalle pituutta, vaikka aihe olikin aika tönkkö ja tylsä, eikä tarina jäänyt jumittamaan, eikä kiertämään kehää uudelleen ja uudelleen. Ehdottomasti pisteitä siitä. Samoja virheitä kuin muissakin, eli pieniä kirjoitusvirheitä ja klaanikohtaisia isoalkukirjain virheitä. 14kp - Masi YP -


Tarina ei ollut liian lyhyt tarinaksi, se oikein mukavan pituinen juuri enteeksi tarkoitetun tarinan kirjoittamiseen. Muutaman pienen hassun kirjoitusvirheen sieltä löysi, muttei se todellakaan lukemista haitannut minun kohdallani ainakaan. Teksti oli sujuvaa ja oli mukavaa lukea myrkkyklaanilaisen näkökulmaa. Kivasti toit myös ympäristön sekä muut kissat mukaan tarinaan. Siispä tästä saa Kanervamarja 15kp:ta.
VaraYP - Heli

Kristallipääsky //
Hienosti kuvailit ympäristöä ja ajatuksia, vaikkei tarinassa tapahtunutkaan mitään suurta ja mullistavaa, olit onnistunut edistämään sitä ajatuksien avulla. Kävi sääliksi, etten jostakin syystä laittanut Kristallipääskyn uneen ketään, jakaessani aiheita kaikille. Pahoittelen siitä, nyt jäi itselleni omatunnon tuskat  Pieniä kirjoitusvirheitä, kuten kirjainten puuttumista (huolimattomuutta, hyvä jos itsekään näitä huomasin) 14kp - Masi YP -


Jos Masi olisi antanut paremman aiheen, olisi tarinasta varmasti tullut vielä mukavempaa luettavaa :3 Kuitenkin, vaikka enne ei ollut sen suurempi, tarina oli hyvän pituinen sekä siitä löytyi ihanasti kuvailua sekä ajatuksia. Siis hienosti toit niitä esiin suloisen sinisilmäisen kisusi kautta. Kuihtunuttassu on ihana pitää mukana, sillä uskon että näistä kahdesta tulee vielä hyvä parivaljakko. Selkeää tekstiä, vain harva kirjoitusvirhe, mutta muuten todella kiva tarina! 14kp.
VaraYP - Heli

Nimi: Varjo

19.11.2018 18:59
Taivaanlintu, myrskyklaani, parantaja
Naaras oli päässyt perille muiden parantajien lisäksi oman oppilaansa kanssa kuulammelle, vaihtanut muutamien kanssa kuulumisia ja lopulta vielä tarjonnut Orvokkisydämmelle, suurelle tuuheaturkkiselle salamaklaanin parantajalle yrtit, jotka heidän oli määrä tuoda kokoontumiseen. Muutama oppilas oltiin esitelty muille parantajille, jotka olivat ottaneet heidät naaraan omasta mielestä hyvin vastaan kulkemaan tätä yrtin tuoksuista polkua, jonka Taivaanlintu oli joskus itsekin valinnut. Muut sisarukset olivat kilpailleet parhaimmasta saaliista tai vaikeimmasta liikkeestä, kun Taivaanlintu oli istunut leirin toisella laidalla kuunnellen mestariansa opetuksia siitä, mitä tuli käyttää haavoihin hauteena. Joskus se oli haitannut toista enemmänkin, mutta sisarusten kuollessa ja tuon itse jatkaessa matkaansa myrskyklaaniin yhdessä Väretuulen kanssa, olivat paremman elämän tuulet kohdanneet parantajan askeleet. Matkaan oli tarttunut uusia ystäviä ja oma oppilas, jonka opettaminen muistutti naarasta itsestään ja samalla sai keveän hymyn huulille. Päivätassu oli yksi nelihenkisestä pentueesta, aivan niin kuin Taivaanlintu itsekin oli joskus ollut. Silloin tosin sisarukset taisivat haluta päättää oman kohtalonsa lisäksi myös muiden tulevaisuudesta, eikä Taivaanlinnun oma veli ollut niin iloinen sisarensa valinnasta.
Vihersilmä astui muiden mukana lähemmäs kuulampea, kyykistyi ja lipaisi kielellään viileää vettään haudaten ajatuksensa siitä, että olivatko Päivätassun muut sisarukset ylpeitä hänestä ja valinnasta aivan kuin Väretuulikin oli ollut hänestä. Taivaanlinnun mielessä kävi vain oman sisaruksensa kuvajainen ennen kuin hän sulki silmänsä vaipuen aina vain syvemmälle tähtiklaanin maita. Naaras odotti näkevänsä itsensä mahdollisesti myrskyklaanin leirissä näkemässä jotain tulevaisuuteen liittyvää, mutta avatessaan silmänsä ei tuo nähnyt tuttua leiriä ympärillään tai aukiota, jossa muut kissat vaihtoivat keskustelua, oppilaat kävivät keskustelua koulutuksesta ja pennut telmivät keskenään perässään vanhemmat, jotka varoittelivat heitä satuttamasta itseään. Ajatus oli onnellinen ja tärkeä Taivaanlinnulle myrskyklaanin takia, vaikka hänen edessään avautuva näky saikin leveän hymyn naaraan kasvoille. Hymyn, jota oltiin kauan piiloteltu jonkun sen tapaisen takana. Hymyn, joka oltiin tarkoitettu vain yhdelle kissalle maailmankaikkeudessa.
Onnelliset kyyneleet tuntuivat kohoavan naaraan silmille hänen katsellessaan edessään kahta nuorta kissaa. Toisen hän tunnisti aivan kuin itsensä, mutta vain menneisyydessä. Vihersilmäinen ja oranssiturkkinen naaras, joka kävi kiivaan, mutta kiusoittelevan oloista keskustelua kollin kanssa. Kollin, jonka tuoksun parantaja tunnistaisi missä vain ja kollin, jonka katse sai ainoastaan lämpimät väreet kulkemaan selkää pitkin, vaikkei tietenkään toinen Taivaanlintua tässä näkisi. Uni oli muisto, yksi niistä onnellisimmista ja tärkeimmistä yhdessä Oravatassun kanssa. Kollin, joka oli kielletystä suhteesta huolimatta karkottanut kaiken huolen ja tuonut vain lämpimiä tunteita. Tuonut samalla jonkinlaisia ongelmia ja perhosia, joita ei millään yrteillä olisi voinut vatsasta poistaa. Taivaanlinnun ensimmäisen rakkauden kanssa, joka oli vielä silloin tehnyt synkkäklaanista edes jotenkin kodiksi kutsuttavan paikan.
Taivaanlintu istui paikallaan metsässä antaen katseen levätä kahdessa nuoressa. Tuo hymähti aina välillä nähdessään itsensä kompastumassa omiin jalkoihinsa, kun Oravatassu kaikessa kärsivällisyydessä suostui opettamaan parantajanoppilaalle jonkun liikkeen. Taivaanlintu, tai vielä silloinen Taivaantassuhan oli valmiina luovuttamaan ensimmäisen takaiskun jälkeen, mutta Oravatassun läsnäolo ja rohkaisut saivat oppilaan aina takaisin tassuilleen ja yrittämään uudestaan. Kollin voimin parantajanoppilas yritti ja useamman kerran epäonnistui, mutta halusi aina nousta takaisin tassuilleen. Oravatassu sai Taivaantassun aina nousemaan takaisin tassuilleen, oli se sitten, kuinka sydäntä särkevääkin. Näky sai naaraan onnelliseksi ja muistutti häntä niistä tunteista, jotka hän oli halunnut haudata rakkaimpansa mukana. Siinä samassa se kuitenkin sai myös parantajan huokaisemaan, kaivelemaan mielestään niitä sanomattomia sanoja ja tekemättömiä tekoja sekä myös sulkemaan silmänsä, koska sen takia häntä alkoi särkemään. Ei nyt varsinaisesti silmistä vaan jostain syvemmällä olevasta, joka ilmoitti toimintansa hakkaamalla Taivaanlinnun rintaa sisältäpäin. Ei naaras tajunnut kuinka paljon se voisi oikeasti häntä satuttaa katsomalla muistoja, joita hän voisi kutsua yksiksi elämänsä onnellisimmiksi. Parantaja halusi suojella itseään aivan kuin jokaista muutakin ja pitää nuo vihreät loistavat silmänsä kiinni, mutta halu nähdä menneisyytensä tärkein haamu oli houkuttava. Liian houkuttava siihen, että tuo tosiaankin olisi pitänyt silmänsä kaikesta särystä huolimatta kiinni.
Avatessaan silmänsä kuitenkin uudelleen, uni oli kuin vaihtunut. Edelleen metsän lehtien kahina kuului hänen ympärillään ja tuuli tuntui leikittelevän hänen turkillaan, mutta maasto oli vaihtunut. Enää ei oltu parantajan synnyin klaanin metsiköissä vaan nykyisen klaaninsa sammalkuopalla, jossa mestarit kouluttivat oppilaitaan. Nopea vaihdos ja uudelleen kuvajaisten menetys sai Taivaanlinnun katselemaan ympärilleen nähdäkseen vielä edes vilauksen rakkaimmastaan ja itsestään, mutta tovin etsittyään, ei hän enää nähnyt noita. Kahden oppilaan kuvajaiset synkkäklaanin maisemien mukana olivat haihtuneet silmien sulkemisen aikana ja tilalle oli jäänyt vain tyhjältä tuntuva sydän, koti ja kuoppa, jonne silmiä siristellessä ilmestyi kuvajainen kahdesta kissasta. Taivaanlintu kohotti katsettaan ehkä siinä toivossa, että hän olisi päätynyt toiseen muistoon yhdessä entisen kumppaninsa kanssa. Uni ei kuitenkaan tuntunut reilulta ja nopeasti katsoessaan itseään muistuttavaa naarasta, tuo tunnisti nuo harmaata hohkavat silmät. Hänen edessään ei ollut enää hän itse vaan sokea siskonsa, joka seisoi kuopassa häntäänsä vienosti heilautellen. Taivaanlintu joutui monta kertaa siristelemään vihreitä silmiään ennen kuin hän oli täysin varma edessään aukeavasta näystä. Väretuuli se oli, vaikka kuinka paljon naaras yrittäisi sitä kieltää. Hänen siskonsa, joka koko elämänsä oli istunut aina ensin synkkäklaanin klaaninvanhimpien pesässä ja sen jälkeen vielä myrskyklaanin klaaninvanhimpien pesässä. Väretuuli istui paikallaan ja kuunteli tapansa mukaan vanhempaa naarasta, joka tuntui näyttävän nuoremmalle ja pienikokoisemmalle jotain liikettä. Aivan kuin Oravatassukin oli joskus tehnyt Taivaanlinnun itsensä kanssa.
Väretuulesta parantajan hiukan hämmentyneen oloinen katse kääntyi aina vain enemmän suuremman naaraan puoleen, jonka ulkonäkö sai Taivaanlinnun tunnistamaan toisen melko nopeasti. Leuattomuus ja arpisuus saivat naaraan aina muistuttamaan itseään, kuinka tärkeitä parantajat olisivat klaanille. Joka päivä hän tuntui muistuttavan itseään siitä ja ajoittain myös Päivätassua, kun he kulkisivat Yönkäärmeen ohitse leirissä. Naaraan jonka ulkonäkö sai tuon keskittymään paremmin hoitamiseen, aiheutti jonkinlaista ärtymystä, mutta samaa aikaa saivat Taivaanlinnun myös olon pahoittelevaksi. Pennut voisivat kammoksua toista ja Taivaanlinnusta tuntui pahalta, että ei hän toista voinut enää hirveästi auttaa, koska Yönkäärme tuntui näy kauempaa katsottua auttavaiselta. Jaksoihan vanhempi soturitar auttaa koko elämänsä makoillutta sokeaa klaaninvanhinta, jonka ainut unelma oli monien kuiden aikana vain olla soturi. Yönkäärme tuntui haluavan auttaa Väretuulta, jonka unelmalle Taivaanlintu oli itse vain näyttänyt tyhjiä tassujaan ja todennut, ettei hän voisi taikoa Väretuulta soturiksi tai naaraalle näkeviä silmiä. Ehkei aivan noilla sanoilla, mutta aina keskustelun jälkeen nähnyt sisarensa kivikasvojen takana sen pettymyksen, kun parantajan on pitänyt rientää jonnekin ja jättää Väretuuli yksin pesäänsä tuijottamaan sokeilla silmillään sen seinää. Näky oli raapaissut Taivaanlinnun rikkinäistä sydäntä entisestään, mutta ehkä vihertävien silmien edessä oleva näky voisi koota sen takaisin yhteen. Ehkä parantajan sisarella olisi mahdollisuus johonkin tulevaisuuteen, jonka ehkä mahdollisesti Yönkäärme auttaisi toista saavuttamaan.
Taivaanlintu oli valmiina nousemaan takaisin tassuilleen ja kulkemaan lähemmäs näkyä kuullakseen Yönkäärmeen paremmin ja nähdäkseen Väretuulen liikkeessä, jos liike toisi toiselle hankaluuksia. Noustessaan kuitenkin tassuilleen, tuntuivat aina askel askeleeltaan kuvajaiset haihtumaan ympärillä olevan metsän mukana. Jäljelle jäi vain tuuli, joka työnsi Taivaanlinnun tähtiklaanin mailta takaisin kuulammelle muiden parantajien ympärille. Pehmeä nurmikko tassujen alla oli muuttunut kiveksi Taivaanlinnun kömpiessä takaisin istumaan kulmiaan kurtistaen. Hän käänsi automaattisesti katsettaan omaan oppilaaseensa kevyt hymy huulillaan, jossa oli mukana tällä kertaa sitä oikeaa onnea, jonka näyt olivat mukanaan tuoneet.

Vastaus:

Wau Wilmaseni! Olet todellakin nyt ylittänyt itsesi! Todella pitkä ja hyvä tarinapätkä, olet kehittynyt kaikkien vuosien varrella todella paljon! Ainoat virheet, jotka huomasin koskivat klaaneja tai klaaniin liittyviä käsitteitä. Kuten Myrskyklaani ja myrskyklaanilainen. Nämä joskus sekoittuvat sinulla tai kirjoitat molemmat pienellä. En tiedä auttaako, mutta jos ajattelet, että itse klaani on kuin maa ja sen jäsen on kuin minkä tahansa maan jäsen. Esimerkiksi. Myrskyklaani, Suomi ja myrskyklaanilainen ja suomalainen? P.s Ihanaa miten toit Oravan ja Taivaan suhdetta, ajatuksia ja kaikkea esille, sekä pidin myös todella paljon Yönkäärmeen kuvailusta. Oli hienoa nähdä, että olit hoksannut, ketkä ovat unen sokea ja leuaton parivaljakko ^^ 18kp +4kp, ensimmäisestä tarinastasi. - Masi YP -


Erittäin ihana tarina Wilma! Nautin kaikesta unen tuomasta kuvailusta, sekä selkeästi tarinan kerronnasta, joka vei sitä koko ajan eteenpäin. Kauniita lauseita sekä ihana uni, joka sai kyllä hymyn huulille. Kirjoitustapasi on selvää ja mukavaa lukea, eikä sieltä kuin joku yksi kirjoitusvirhe pompannut sitten Masin mainitsamien käsitteistä. Toivottavasti pääset vielä lisää kirjoittelemaan tarinoita! Mahtava aloitus! Siispä Taivaanlinnulle tästä 18 kp:ta!
VaraYP
Heli

Nimi: Chabi

19.11.2018 04:35
//Voi jeesus kun itkettää tää laatu. No, ei voi mitään.

Koitomu – Ruskaklaani – Parantaja (Uni)

Koitomu oli tuuli, joka kulki hiljaa kaljuuntuvien puiden oksien lomitse. Hän oli jossain ajan tuolla puolen, vieraana omassa ruumiissaan. Hän ei osannut sanoa, mikä häntä vaivasi tässä paikassa; se oli kuin kitkerä palavan puun käry, mutta hajun sijaan, se oli jokin voimakas, alkukantainen tunne jostain syvältä hänestä itsestään. Jokainen solu Koitomun ruumissaan käski häntä valmistautumaan johonkin, pakene, piiloudu, juokse, hyökkää! Kasvoton uhka oli kaikkialla, pimeydessä hänen ympärillään, syvällä hänen luissaan, takertunut hänen kurkkunsa ympärille seitinohuina neuloina. Koitomu ei liikkunut. Hänen rintakehänsä nousi ja laski tasaisesti, vaikka villisti laukkaava sydän takoi itseään ulos vankilastaan kuin riivattu eläin. Hän liisi hitaasti ajattomassa vaarassa liikuttamatta ja hengittämättä.
Ruskeat silmät pomppivat kaikkialla, eivätkä missään. Hän kuuli heidät, vaikka ei nähnytkään heitä. Hän kuuli heidät kaikki, pelokkaat, tuskaisat vaierrukset, itkua, kiljumista, karjuntaa. Koitomu ei ollut kukaan, tai mikään, vaikka hän oli he kaikki. Hän tunsi heidät, heidän vihansa, kipunsa, surun järkytyksen, katkeruuden ja pelon.
Minun kuuluisi olla tuolla.
Se oli ensimäinen ajatus, joka kävi salaman lailla hänen mielensä läpi. Niin nopea välähdys, että hän tuskin erotti sitä äänien ja tunteiden sekamelskasta.
Olen heidän parantajansa, minun kuuluisi olla tuolla.
Hän oli varma siitä, yhtä varma kuin se, että hän tarvitsi ilmaa hengittääkseen. Tämä oli hänen klaaninsa, nämä olivat hänen potilaitaan – Koitomun vastuulla. Hän tunsi heidän hajunsa paremmin kuin tunsi oman ihonsa, sammal, kaarna ja mahla sekottuivat johonkin, jota pystyi kuvaamaan vain yhdellä sanalla; ”koti”. Ruskaklaani oli ahdingossa, ja Koitomu oli haluton sivussakatsoja. Hänen mielensä kapinoi tätä vastaan, mene, auta heitä, liiku! Hänen sielunsa kiljui, mutta kollin ruumis oli rauhallinen, melkein tyyni sillä välinpitämättömällä tavalla millä hän katsoi edessä olevaa näkyä.
Pimeyden jälkeen kaikki oli kirkasta, kitkerä käry hänen sisällään oli muuttunut liekeiksi jotka nuolivat hänen sisuskalujaan. Hän ei tuntenut kipua, yllättävä valo ei satuttanut häntä. Koitomu halusi sulkea vaistonomaisesti silmänsä, vaikka hän tiesi ettei hänen tarvinnut. Mikään ei satuttaisi häntä täällä.
Taivas oli tulessa. Liekkejä ei ollut, mutta ainoa väri, jonka kolli näki oli punainen. Äänet kuuluivat lähempänä, hätäisempinä, täynnä vapaata ahdinkoa ja tuskaa. Hän näki kaiken niin selkeästi nyt. Koitomu oli ollut hukkuva, suloisen tiedoton pinnan alla, jossa kaikki oli vaimeaa ja epäselvää. Hän ei osannut sanoa, oliko näkeminen pahempaa, kuin pimeys, jossa hän oli ollut äänien luuranko, tiedoton ja kauhuissaan, vai kaiken näkevä, oman ruumiinsa vieras ja kyvytön puuttumaan, kyvytön auttamaan heitä, joita oli vannonut suojelevansa.
Pesäpuu oli harmaa punaisuutta vasten, kuin varjo eilisestä, joka ei ollut vielä kadonnut aamuhämärään. Muodottomat varjot venyivät ja tanssivat sen ympärillä, kun ritualistinen, kaikenpeittävä korina kuului jostain syvältä olentojen uumenista. Hän oli kuullut tämän joskus aiemminkin, kauan sitten, kun hän oli vielä ollut Taimi.
Nestemäiset olennot jakautuivat, kesken tanssin, kesken korinan, repien ja nitoen itsensä oikeaan muotoon, ja Koitomu huusi. Hän huusi kunnes oli käheä, pienet pelon neulaset hänen kurkussaan raatelivat ja pistivät. Ääntäkään ei kuulununt. Koitomu jatkoi huutamista. Pesäpuu oli elossa, sen lehdet, juuret ja oksat liikkuivat ja kiljuivat, kun kissojen varjot juoksivat hänen ohitseen, hänen lävitseen, kaikkiin ilman suuntiin, kuin oman mielen omaava hyökyaalto. Nesteolennot juoksivat suurempina ja nopeampina heidän lomitseen. Niiden kaikki neljä jalkaa olivat lihaksikkaampia kuin Koitomun koko ruumis tulisi koskaan olemaan, kuolaa lensi raskaasti läähättävien suiden lomitse ilmaan kun olennot heittelehtivät ja ravistelivat itseään. Hän kuuli älähdyksiä ja lyhyeen katkennutta mouruntaa, kun olennot saivat kissoja kiinni ja heittivät näitä sivuun.
”Mielettömät!” Koitomu sähähti inhosta. Kukaan ei kiinnittänyt häneen huomiota. Hän oli aave.
Kauempana kaiken peittävä surina tärisytti Koitomun koko ruumista, niin kovin, että kolli uskoi hampaittensa putoavan. Kaksijalkaiset, pitkät varjo-olennot hyörivät Pesäpuun kimpussa. Puu valitti ja jylisi. Ääni toi mieleen salaman, mutta kirkkaanpunainen taivas oli tyyni, pilkkasi tyhjyydellään alhaalla olevaa painajaista. Kuului korvia huumaava ratina, kun Pesäpuu antoi periksi. Ainoa ajatus, joka kulki Koitomun mielessä, oli Vuolastassu. Missä hän oli? Hänen pitäisi saada oppilas turvaan, eikö hän ole sanonut naaraalle vaikka kuinka monta kertaa pysyä lähellä? Vuolastassu oli hänen vastuullaan, klaani luotti Koitomuun tarpeeksi pitämään huolta tästä! Varjo lankesi kollin kasvoille, kun Pesäpuu kallistui ja kaatui. Hänellä ei ollut aikaa tähän, hänen pitäisi löytää naaras, hänen pitäisi..!
Koitomu säpsähti hereille. Hänen koko ruumiinsa värisi kun kolli vaihtoi vaivautuneena asentoa tassulta toiselle. Hätääntyneet silmät etsivät hitaasti heräilevien kissojen joukosta tuttua sinertävää turkkia. Missä hän oli? Missä? Miksei hän löytänyt naarasta? Missä oli -.
Vuolastassu istui hiljaisena vieraan kissan vieressä. Naaras oli kunnossa. Vuolastassussa ei ollut jälkeäkään, karvakaan ei ollut väärässä paikassa. Hitaasti, Koitomu antoi kehonsa rentoutua. Naaras saisi hävetä, huolestuttaa hänet nyt tuolla tavalla, kolli huomasi ajattelevansa äreänä. Vuolastassun olisi kuulunut olla lähempänä, hän olisi nähnyt heti, että oppilaalla oli kaikki kunnossa. Kolli mulkaisi oppilastaan. Eikö tämä tajunnut, että hänen oppilaanaan, naaras oli Koitomun vastuulla! Hänen odotettiin pitävän huolta nuoresta kissasta. Klaani luotti häneen .. . Ei. Hän huokaisi sulkiessaan silmänsä. Vuolastassu luotti häneen. Vuolas..Kyynel, luotti siihen, että mestarinaan, kolli pitäisi naaraan turvassa. Hän ei voisi epäonnistua siinä. Hän ei voisi .

Vastaus:

Kirjoitusasusta, sekä kokonaisuudesta sanojen käyttöä ja pituutta myöden, huomaa, että olet panostanut tähän, sekä kirjoitat muutenkin paljon. Yksi asia kuitenkin särähtää aina korvaani, ja se on se, jos elävästä kissasta käytetään sanaa ruumis. Kuten alussa mainitsit ''vieraana omassa ruumiissaan''. Ehkä se oli ajatuksena tuoda enemmän synkkyyttä tarinaan, mutta realistinen ajatus on, että Koitomu on kuollut tarinan tapahtumien aikana tai hän on zombi. Se hieman siis sekoitti tarinaa. Tykkäsin myös painoikkaista adjektiivien täytteisistä painotuksista, sekä lopusta, jossa sai enemmän nähdä parantajien suhdetta ja Koitomun ajatuksia. Olen nähnyt sen itse erillaisena, mutta silloin en ole voinut lukea Koin ajatuksia. Isot plussat siitäkin!
18 kp + 4kp, koska ensimmäinen tarinasi. 22kp - Masi-


Siis tää oli aivan ihastuttava tarina. Ihailen sitä, miten kirjoitat noin hienosti ja noin ihanilla sanavalinnoilla sekä kuvailuilla. Onneksi saadaan lukea näitä sun pätkiä! Siis plussaa tosi hyvästä sulavasta tekstistä, sekä ihanista sanavalinnoista. Jos siellä oli kirjoitusvirhe luin sen ohi sulavasti, siis ei moitittavaa siitä. Tarina oli mielenkiintoinen ja jännittävä, sekä sai pidättämään hengitystä. Siis jopa 19kp:ta tästä! Hyvä Chabi!
VaraYP
Heli

Nimi: EE

18.11.2018 18:20
Vuolaskyynel – Ruskaklaani – Parantajaoppilas

Vuolaskyynel seurasi Koitomua Kuulammelle ja tervehti muita parantajia. Uusi oppilas nimeltään Kuihtunuttassu näytti yksinäiseltä, joten naaras päätti mennä tervehtimään tätä.
**
Hieman nolostuneena Vuolaskyynel asteli muiden kanssa Kuulammen vierelle ja vilkaisi vielä jokiklaanin oppilaaseen rohkaisevasti. Hitaasti siniharmaa lipoi vettä ja sulki silmänsä. Hän heräsi Ruskaklaanin leirissä ja istuutui katsellen ympärilleen. Ylhäällä puhujanpaikalla näkyi neljä pientä hahmoa. Parantajaoppilas katsoi niitä tarkasti ja pieni täplikäs naaras katsoi taivaalle.
”Emomme katselee meitä”, tuo maukui ja Vuolaskyynel vain katsoi, kun tuon naaraan vieressä seisoi rotevina kaksi ruskeaa kollia. Viimeinen pentu kiinnitti hänen huomionsa. Kastanjanruskea naaras paikkasi toisen kollin lavassa olevaa haavaa. Hetken oli hiljaisuus, kun juovikas vain katseli pentuja, sitten pimeys levittäytyi hänen ympärilleen, kunnes vihreät silmät avautuivat Kuulammen vierellä. Mitäköhän tuo uni oli tarkoittanut? Vuolaskyynel haukotteli väsyneesti ja huomasi sitten Kuihtunutattassun olevan jo hereillä.
”Näitkö hyviä unia? Älä huoli, et saisikaan kertoa minulle.” He jäivät odottamaan hiljaisuuteen ja naaras ei voinut olla ajattelematta unta. Oliko se enne vai kertoiko se jotain muuta?

Kuihtunuttassu – Jokiklaani – Parantajaoppilas

Kuihtunuttassu hymyili mestarilleen ja loppumatka taittui harvasanaisesti. He tervehtivät muita parantajia, oppilas nyökkäämällä päätään ja Kristallipääsky kertoi uutiset Punavirrasta. Siniharmaa ruskaklaanilainen tassutti hänen luokseen.
”Hei, minä olen Vuolaskyynel! Sinähän olen Kuihtunuttassu?” naaras kysyi lämpimästi ja kermaturkkinen nyökkäsi hymyillen. Vuolaskyynelen silmiin tuli outo katse, kun hän tutkaili nuorempaa parantajaoppilasta.
”Et taida puhua paljoa?” Vuolaskyynel maukui yllättäen ja jokiklaanilainen nolostui hieman. Kuihtunuttassu piirsi hännällään rastin suunsa päälle ja juovaturkkinen kiusaantui silminnähden.
”Anteeksi todella paljon! Ei ollut tarkoitus loukata", naaras maukui pahoitellen ja sai vain hännänheilautuksen vastaukseksi, kertoen anteeksiantamuksesta. Ei tietenkään ollut toisen vika, että hän erehtyi asiasta. Ei toinen voinut tietää mykkyydestä. Vuolaskyynel hymyili vielä ja istui sitten Kuulammen lähettyville. Kuihtunuttassu ei tiennyt mitä tehdä, joten hän odotti Kristallipääskyä.
**
Kuihtunuttassu räpäytti silmiään odottamattomassa valossa. Hän oli rauhallisessa joenhaarassa. Joki liplatti rauhoittavasti ja naaras sulki siniset silmänsä.
”Tervetuloa Tähtiklaanin metsästysmaille, Kuihtunuttassu", kuului rauhallinen ääni oppilaan takaa. Naaras älähti ja kääntyi nähdäkseen tulijan. Hän oli nähnyt tämän naaraan montakin kertaa. Musta täplikäs turkki näytti hyvin hoidetulta.
”Punavirta!” hän maukui ja levitti sitten silmänsä hämmästyksestä. Hän pystyi puhumaan? Ääni oli vain kaiku, mutta se soi vieläkin naaraan korvissa.
”Taisit yllättyä? Tulin vain sanomaan tervetuloa parantajan polulle", Punavirta maukui kohteliaasti ja istui nuorikon vierelle. Kuihtunuttassu nyökkäsi ja katseli veden kulkua. Hiljaisuus heidän välillään oli pitkä.
”Itse asiassa minulla on toinenkin ilmoitus sinulle", entinen parantaja maukui ja katsoi sinisillä silmillään toista. Nuorempi hymähti veden liikkeen valloissa.
”Jos tahtoisit, voisit vierailla muiden kissojen unissa. Sinä varmasti opit tekemään sen ajan myötä. Mutta sinun pitää tehdä se hyvän maun rajoissa", Punavirta maukui ja nousi sitten lähteäkseen. Kuihtunuttassu olisi halunnut kysyä tähtiklaanilaiselta lisää, mutta seuraavan kerran avatessaan silmänsä, hän oli Kuulammen vierellä. Hämmentyneenä naaras alkoi venyttelemään jäykkiä jäseniään ja ravisti päätään. Sitten kermaturkki tassutti odottamaan Kristallipääskyn heräämistä. Jotkut olivat jo hereillä ja oppilas päätti liittyä heidän seuraansa.

Vastaus:

Vuolaskyynel //
Hyvin tiivistelty tarina, vaikkakin kirjoitusvirheitä oli muutamia. Uni on toteutettu yksinkertaisesti, ehkä olisin myös itse yhdistellyt lyhyitä virkkeitä toisiinsa, sillä nyt se tuntuu hyvin yksinkertaiselta tekstiltä. 6kp +4kp ensimmäisestä tarinastasi! 10kp - Masi YP -


Tarina oli sievä, vaikka olikin lyhyt. Se kertoi nopeasti tarkoittamansa asian, ja muutaman kirjoitusvirheen joukosta löytyi kuitenkin pientä mielenkiintoa, joka piti siitä kiinni. Mielekäs tarina, lyhyt muttei ehkä kuitenkaan liian lyhyt. Vuolas vaikuttaa parantajalta, joka tulee vielä olemaan mukana paljon :3 Siispä kp:eita hänelle annan 11!
VaraYP
Heli



Kuihtunuttassu //
Muutamia kirjoitusvirheitä pomppi sieltä täältä, mutta tuo alku oli todella mielenkiintoinen. Tai oikeastaan, minulle tuli pahamieli molempien parantajaoppilaiden puolesta, kun Vuolas ei tiennyt Kuihtuneen mykkyydestä :c Punavirran olisin ehkä toivonut enemmän kertovan unissa kulkeutumisesta, eikä jättävän Kuihtunuttassua vain oman onnensa ja opettelunsa varaan asiassa. 11kp - Masi YP -


Tämäkin pätkä oli mielenkiintoinen, sekä omalla tavallaan todella mukava. Toit hyvin erilaisia näkökulmia esiin, sekä toisten kissojen kohtaamista oli mukavaa lukea! Toivottavasti Kuihtunuttassu oppii puhumaan omalla tavallaan muille. Hienoa tekstiä, toki yhdistelisin välillä lyhyitä lauseita ja lisäisin kuvailua, mutta tosi kiva pätkä :3 Siispä 12 kp:ta.
VaraYP
Heli

Nimi: heli-fairy

16.11.2018 22:32
//Kataja & Kajo, muutama viikko myöhemmin
Katajakaiku oli jo päässyt seisomaan, vaikka se tuntui repivänkin naarasta palasiksi sisältä päin. Hän ei ymmärtänyt mistä tämä kipu tuli, tai miksi se olisi näin paha, mutta kiitos Kajon, tilanne oli jo hieman parempi. Hyväsydäminen kolli oli hänelle metsästänyt ja luovuttanut oman makuualusensa hänelle. Se tuoksuisin ihan kollille, ja se oli miellyttävä tuoksu. Naarasta jo hymyilytti kollin seurassa, vaikka hän harvemmin itse hymyili. Ruskea naaras oli eksynyt luolan suulle katselemaan sillä välin, kun Kajo oli lähtenyt etsimään ruokaa. Toivottavasti hän pian pääsisi takaisin kotiin. Naaraalla ei ollut mitään tietoa ajasta tai kuluneista päivistä, mutta toivoi, ettei perhe liikaa häntä etsisi. Naaras palaisi vielä takaisin. Piankin kuului pehmeitä askelia jostain edestäpäin ja naaras näkisin vaalean ruskea laikkuisen kollin saapuvan mukanaan riistaa. Hymy nousi Katajakaiun kasvoille ja hän tassutti sisään, jotta he voisivat syödä yhdessä. Aina silloin tällöin oli naaras kertonut kollille tarinoita klaanista, heidän klaanistaan, sekä hänen perheestään. Kuinka kaikki välittivät toisistaan ja miten kaikki tulivat hyvin toimeen. kajo oli joskus jopa esittänyt kysymyksiä, mikä lämmitti nuoren naaraan sydäntä. Voisiko tämä lempeä kolli liittyi heidän joukkoonsa?
Kajo asteli pian sisään mukanaan pieni lintu, todella pieni, mutta riistaa kuitenkin. Naaras oli yhdessä kollin kanssa syönyt tämän riistaa mitä oli säilönyt. Hänen myös teki mieli metsästää, muttei kolli hänen vielä antanut, ei, kun kerran sattui selkään ja muuallekin vielä liikaa. Mutta Katajakaiku halusi jo lähteä kotiin.
”Millaista oli pyyntionni?” naaras ensin kysyi katsellen kollia rauhallisesti. Kajo heilautteli häntäänsä rauhallisesti istuutuen omalle pedilleen toiselle puolelle pientä luolaa.
”Olihan se. Ei kukaan muu loikkinut eteeni, kuin tämä pieni lintu. Sekin jo niin pieni, että hyvä jos pennulle kelpaa”, tuo murahti ja työnsi sitä lähemmäs Katajaa. ”Ole hyvä vain. Etsin itselleni myöhemmin lisää”, hän vielä nyökkäsi rauhallisesti katsellen toista. Kataja kohotti kulmiaan yllättyneenä, mutta pudisti päätään.
”Enhän minä nyt yksin voi syödä. Pitäähän sinunkin syödä, jotta jaksat metsästää ja muuta. Klaanissa aina kaikki syövät yhdessä ja jakavat ruokansa”, tuo naukaisi ja katseli toista tarkkaavaisesti. Kolli selvästi tuntui ajattelevan tätäkin asiaa taas huolellisesti, mutta kohautti lopulta olkiaan.
”Ehkä siellä klaanissa voisi asiat olla myös vähän paremmin”, tämä tokaisi ja katsahti ulos, jossa aurinko alkoi lähestyä huippuaan. ”Miten jaksat? Olisiko selkäsi valmis kulkemaan, jotta pääsisimme sinne, missä asuit”, Kajo naukaisi kääntäen katseensa Katajaan hitaasti. Naaras oli häkeltynyt. Miten Kajo tuollaista ehdotti? Hänhän oli koko ikänsä, oikeasti, elänyt yksikseen villissä luonnossa, emonsa kanssa tosin sen osan mitä ehti. Mutta ei Katajakaiku tällaista osannut odottaa.
”Oletko tosissasi? Ethän sinä vain minua sinne saata ja lähde takaisin tänne yksinäisyyteen?”
”Ei koskaan ole yksinäistä, jos etsii ystäviä. Kuten lumi ja vuoret, niinhän olen sanonut”, kolli naukui takaisin hiljaa väräyttäen viiksiään.
”Mutta klaanissa kaikki olisivat ystäviäsi, enemmänkin. Perhettäsi”, soturitar maukaisi innostuneesti ja heilautti häntäänsä. ”Siellä olisit aina turvassa ja sinua kuultaisi ja pääsisit osaksi oikeaa perhettä”, naaras vielä toteaa. Kajo tuntuu oikeasti harkitsevan asiaa, kun tarkastelee naaras rauhallisesti räpäyttäen välillä silmiään.
”Ehkä siinä olisi järkeä. Siis siinä, että pääsisi mukaasi näkemään tätä suurta perhettä, josta olet aina kertonut”, vaalea kolli naukuu taas vilauttaen sen pienen lempeän hymyn, jonka omisti. Kataja melkein loikkaa tassuilleen muistaen kuitenkin kivun ja sen painon, hän vain naurahtaa iloisesti ja höristää korviaan.
”Mutta sehän olisi ihan mahtavaa! Sinä auttaisit minua matkalla ja minä ohjeistaisin. Ei tämä paikkasi voi liian kaukana olla!” naaras hihkaisee ja katselee ystäväänsä iloisena. Kajo jopa hymähti iloisesti ja räpäyttää silmiään.
”Niinhän se sitten voisi mennäkin”, tuo tokaisee ja katsahtaa ulos. ”Mutta vain jos olet valmis kulkemaan. Muuten emme lähde mihinkään, jos joudummekin heti palaamaan”, Kajo naukuu ja katselee tutkaillen Katajaa. Naaras yrittää varovasti liikutella lapojaan ja häntäänsä, tuntematta liikaa kipua. Se olisi vain kävellessä. Niin hän oletti. Tuo huokaisi ja painoi korviaan.
”Ehkä sitten pitäisi odottaa vielä ihan vähän”, tuon äänestä hohkaa surumielisyys, mutta hän haukkaa linnusta palan. Kajo nyökäyttää vain päätään siirtäen katseensa taas ulos, harkiten kaikkia niitä mahdollisuuksia, joita voisi tässä klaanissa, perheessä, ollessaan kokea. Kaikkea sitä mitä voisi oppia ja nähdä. Kaikkea mitä voisi saavuttaa.


//Ja heti jatkoa kun niin paljon kirjoitin xD

Vastaus:

Rakastin kaksikon ensitapaamista, mutta toinen tarinasi oli jopa parempi kuin ensimmäinen! En pistäisi yhtään pahitteeksi, jos Kajo liittyisi klaaniin, ja ihastun hahmoon vain lisää, mitä enemmän luen hänestä. Kerrassaan valloittava!
16 kp. - Chabi -

Chabin kanssa olen samaa mieltä siitä, että tämä tarina oli parempi, vaikka tässä olikin enemmän kirjoitusvirheitä. Pieniä kylläkin, kuten kertojamuoto kesken lauseen vaihtunut. Ensimmäisessä tarinassa minulle tuli hätiköity tunne Kajosta, mutta tässä pidin kollista enemmän, enkä tarkalleen osaa sanoa miksi? Samalla jään odottamaan Katajan tulevia tarinoita, onhan se nyt selvää, että neiti on ihastumassa kolliin! ;3 15kp - Masi -

Nimi: heli-fairy

16.11.2018 22:29
//Kataja & Kajo, muutama päivä vyöryn jälkeen. Kajon näkökulmaa(Kajolle pisteet)

Vaalea kolli noukki ruskean raitaisen kissan hahmon lumen seasta kauemmas katsoakseen tätä paremmin. Tuo oli maannut lumen seassa jo tovin, siltä sen turkki ainakin näytti. Tämä kissa, naaras kissa, oli hänelle tuntematon, mutta miksei hänellä olisi velvollisuutta toista auttaa? Ruskea laikkuinen kolli raahasi toisen vielä hieman kauemmas, luolan suulle, sitten laskien tuon varovasti maahan. Hetkisen tämä tuota katseli miettien, mitä tämä mahtaisi tarvita. Hänellä oli hieman ruokaa tallessa, sekä suuri makuualunen koottu sulista, sammalista sekä lehdistä. Ehkä se tuollekin kelpaisi. Kajoksi kutsuttu kolli lähti tutkimaan lumista vuorien välistä kuilua, jotta voisi ehkä löytää jonkun kepin tueksi naaraalle, jos tuolla olisi joku luu murtunut. Ei hän oikeastaan tiennyt miten hoitaa vammoja tai edes murtuneita luita, mutta ehkä hän muutaman yrtin tiesi, kiitos emonsa. Nyt hänkin oli kuitenkin poissa. Kolli potkaisi lumikokkaretta maassa, mutta ärähti kivusta, kun se olikin jääksi kovettunut kivi. Hän murahti tuolle, mutta jatkoi matkaansa. Hänen olisi nyt kuitenkin autettava tätä loukkaantunutta naarasta.
Kajo saapui piankin takaisin mukanaan muutama keppi, sekä jotain hämähäkinseittiä mitä jostain löysi. Ruskea naaras heilautti hännänpäätään luolaston suulla, samalla kun vaalea kolli saapui takaisin. Tuon korva värähti, sekä sitten tassu nytkähti. Sen jälkeen tuo hieman raitainen naaras räväytti silmänsä auki samalla vetäen keuhkonsa täyteen ilmaa. Oliko naaras ollut kuollut tovin, muttei kolli sitä tajunnut? Ärheä viima iski luolaan pörröttäen makuualusta naaraan alla, mutta Kajo vain istui tyynesti hieman etäämmällä tutkaillen tuota naarasta, joka nyt keräsi ajatuksiaan siitä missä oli ja mitä oli käynyt. Lopulta tuo kohotti päätään vain ravistaakseen vettä korvistaan. Hänen kaunis ruskea turkkinsa oli hieman sotkuinen, mutta eipä täällä muita ollut katselemassakaan. Naaraan vihreät silmät nyt tiukasti tapittivat Kajoa, joka omilla hieman vihertävillä tuijotti takaisin.
”Missä olen?” yleinen kysymys nousi käheästi naaraan kurkusta. Hän yskähti ja katseli ympärilleen etsiäkseen juotavaa. Aivan tuon pään juuressa oli pieni lammikko, jonne Kajo oli kerännyt lunta, mikä lopulta sulaisi vedeksi. Ruskea turkkinen naaras otti muutaman lipaisun tästä ja kääntyi sitten takaisin katsomaan kolliin. Ensin PKajo vain hetken oli hiljaa katsellen toista, sitten lopulta veti keuhkoihinsa kylmää vuorten ilmaa katsahtaen toiseen.
”Olen Kajo. Mukava tutustua. Löysin sinut lumivyörystä. Sattuuko mihinkään?” vaalea ruskea laikkuinen kolli naukui kallistaen päätään tutkaillen toista parilla vihreitä silmiä. Hetkisen naaras yritti ajatella, mitä oikeasti oli käynyt, mutta sitten hän kääntyi katsomaan häntäänsä sekä itseään. Ensin mitään ei tapahtunut, mutta sitten naaraan yrittäessä nousta seisomaan, tuo ulvahtikin kivusta. Vaalea kolli nytkähti eteenpäin kuin auttaakseen, mutta jäikin paikoilleen istumaan tuuhea häntä tassuillaan.
”Olen Kataja-”, hän parahti laskien päänsä takaisin pedille. ”Katajakaiku”, hän naukaisi toiselle avaten toista silmäänsä. ”Ja häntään sekä selkään sattuu”, Katajaksi kutsuttu naaras naukaisi ja väräytti korvaansa huolestuneena. Kajo nousi keveästi tassuilleen ja asteli toisen lähelle, varovasti tätä katsoen, ennen kuin istuutui toisen vierelle. Kolli nappasi yhden kepeistä vierelleen ja asetteli sen varovasti Katajan hännälle, sitoen sen varovasti kiinni, jotta häntä pysyisi paikallaan ja parantuisi. Myös saman hän teki toisen selkään, enemmänkin kyljelle, jolla naaras ei maannut. Ei hän tiennyt mihin sattui ja mikä auttaisi, mutta muisti emonsa sanoneen, että todella kipeät paikat kannattaisi tukea jollain. Niinpä hän siis teki, auttaakseen tätä Katajaa mahdollisimman hyvin.
”Mistä olet kotoisin, Kataja? Nimesi mahtoi olla kaksiosainen. Etkä tuoksu yksinäiseltä, vaikka lumessa makasitkin tovin”, ruskea laikkuinen naukui ja katsahti toisen silmiin. Ruskea naaras katseli luolan seinää silmät uiden surusta.
”Olen kauempaa ylävuorilta. Siellä on Järvi, sekä metsää ja tajuton määrä nummea. Siellä asuu klaanikissoja”, tuo naukui haikeasti ja väräytti korvaansa. ”Sieltä olen kotoisin”, hän tokaisi vielä ja katsahti toiseen. ”Entä sinä, Kajo?”
”Minä olen oleskellut yksin pitkään jo. Emoni kuoli jo aikoja sitten ja nyt olen kulkenut täällä yksin vain. Koska lumi ja vuoret ovat ystäviäni”, hän naukui tummasti ja katsahti toiseen kylmän viileillä silmillä. ”Toivottavasti kipusi hellittävät, otahan tästä ruokaa”, kolli nopeasti lisää perään ja yhtä vikkelästi nousi ylös sekä asteli kasalleen riistaa, napaten sieltä pienen päästäisen ja laskien sen sitten Katajan eteen. ”Se on vielä hiukan lämmin”, tämä naukaisi katsellen toista, sitten jopa hieman hymyillen.
”Kiitos”, Katajakaiku naukuu lopulta hieman huolestuneesti ensin katsellen ympärilleen. Naaras kuitenkin vetää päästäisen lähelleen näykkien siitä pieniä paloja välillä ähkien kivusta. Sillä välin Kajo astelee pienen luolan suulle ja istuutuu ulos tarkastelemaan säätä. Kylmä tuuli kävi solassa, mutta auringon säteitä vielä paistoi jostain yläilmoista. Hänen katseensa eksyi suurempien vuorien suuntaan. Sieltäkö tämä kissa oli kotoisin? Jostain kauempaa vuorien päältä?


//Jos sieltä jostain löytyy Peippo kirjotin ensin sillai kunnes muistin sen oikeen nimen xD

Vastaus:

Löysin tasan yhden kirjoitusvirheen, ja teksti oli muuten hyvin sujuvaa ja mukavaa luettavaa. Kajo on aivan mahtava hahmo, ja lukisin mielelläni enemmän häneltä. Sinulla oli joitain hyvin kauniita sanavalintoja, joista suosikkini oli ehdottomasti "uiden surussa".
14 kp - Chabi -

Saatan olla hieman unessa, kun tätä lähdin lukemaan, mutta jotenkin piti alussa lukea lauseita useita kertaa, että onnistuin keskittymään mistä on kyse. (Lopulta tajusin lukea sen otsikon.. heh). Muutamia kirjainvirheitä huomasin, kuten Kajon nimeä muokattu Peiposta, mutta aika mitättömiä olivat, eivät häirinneet lukemista. Pidin kuvailusta, jota olit laittanut paljon, se selkeytti lukemista hyvin paljon, kun keskityin siihen. Ehkä enemmän klaanikissan ja erakon välistä varovaisuutta olisin kaivannut, mutta Peippo/Kajo yksilönä tuntien, ymmärrän, miksi sitä on jätetty pois. ^^ 12kp - Masi YP -

Nimi: Cecci

14.11.2018 21:14
Kuolotassu, Varjoklaani

Luolan lattia on kylmä ja sille on epämukava asettua. En kuitenkaan valita, vaan suljen vain silmäni, kuten kaikki muut ympärilläni. Avaan silmäni synkässä metsässä. Räpyttelen silmiäni nähdäkseni paremmin. Silmäni tottuvat nopeasti outoon valoon ja ympäristöön. Pian alan kuulla ääniä läheltäni. Käännän pääni ääntä kohti. Nään kaksi kissaa, jotka hytisevät vierekkäin suuren kuusen juurakossa piilossa sateelta ja hyytävältä tuulelta. Tassutan epävarmana lähemmäs. Vaaleanruskea kissa nostaa sinivihreän katseensa minuun ja hätkähdän tunnistaessani naaraan.
“Varjo?” naaras sopertaa hämmentyneenä.
“E-emo?” parkaisen tukahtuneella äänellä Kaarnalle. Nyt musta kolli Kaarnan vieressä nostaa kysyvänä hyytävän katseensa minuun. Ryntään vanhempieni luokse iloisena, mutta järkyttyneenä. Kaarna kietoo häntänsä ympärilleni, mutta Kahle vetäytyy kauemmas.
“Anna anteeksi, emme olisi saaneet hylätä sinua”, Kaarna sopertaa turkkiini. Katkeruus puraisee sydäntäni ja vetäydyn vanhempieni luota. Sade on lakannut ja vanhempani nousevat puun juurakosta.
“Miksi teitte sen? Minä selvisin! Olisin voinut selvitä teidänkin kanssanne”, sanon katkerasti ja tuijotan vanhempiani syyttävästi.
“Sinusta olisi ollut vain vaivaa”, Kahle sanoo tylysti. Kolli oli aina ollut töykeä ja huono isä, mutta rakastan häntä kuitenkin. Kaarna mulkaisee kumppaniaan tylysti, mutta näyttää kuitenkin olevan jollain tasolla samaa mieltä. Suru viiltää minua. He eivät välitä! He eivät välitä minusta!
“Miksi, miksi ette välitä minusta?!” tivaan surun murtamalla äänellä.
“Kyllä me välitämme”, Kaarna kuiskaa, mutta ei vaikuta siltä, sillä naaraan silmiin on palannut kylmä katse, joka niissä oli hänen hylätessään minut.
“Katso miten hyvin voit nyt! Olisit kuollut, jos olisimme pitäneet sinut!” Kahle raivoaa. Tunnen kuinka vetäydyn pieneksi pelokkaaksi keräksi.
“Halusin olla perheeni kanssa! Haluan edelleen! Kaikilla ympärilläni on perhe ja minä joudun olemaan yksin! Onko se reilua? Onko?” vingun epätoivoisena vanhemmilleni.
“Olisit onnellinen! Olet elossa ja sinulla on elämä! Olet niin kiittämätön!” Kaarna murisee.
“Ehkä olet oikeassa, ehkä minun on parempi ilman teitä ja teidän ilkeyksiänne!” sanon ja käännyn juostakseni pois, syvemmälle metsään, mutta silloin silmäni rävähtävät auki. Kömmin surun sokaisema pystyyn ja tasaan hengitykseni.

//Tälläinen tästä sitten tuli. =) Pahoittelut siitä, että tätä tarinaa jouduttiin odottamaan.

Vastaus:

Arviointi:
Tarina oli hyvin luotu ja omasi mielenkiintoisen jännityksen pitkin unta. Ei löytynyt suuria kirjoitusvirheitä ja tekstiä oli helppo lukea. Itse lisäisin pieniin lauseisiin hieman enemmän kuvailua, tai yhdistäisin liian pieniä lauseita keskenään. Myös sana "nään" on mielestäni puhekieltä ja kirjoittaisin sen tarinaan muodossa "näen". Tarina oli kuitenkin tosi hyvin kirjoitettu ja säälin pientä Kuolotassua vanhempiensa takia. Toivottavasti hän kuitenkin pärjää urallaan mestarinsa kanssa!
Kuolotassu saa tästä enteestä 12 kp:ta. Toivottavasti näemme lisää enteitä pieneltä parantajalta :3
VaraYP Heli =^^=


Helin arviointi oli niin perinpohjainen ja tiivisti minun ajatukseni tarinastasi, joten kerron pitkälti nyt vain huomioni. Enteen tuli olla Tähtiklaanilta, et silloin siis voi kirjoittaa hahmosi olevan Synkässä metsässä. Myöskin roolipelissämme emme tunne käsitystä 'Synkästä' metsästä, vaan täällä kutsumme sitä Pimeyden metsäksi. Tarinasi oli kuitenkin muuten mielenkiintoinen, hyvin kirjoitettu ja oletkohan peräti ensimmäinen, joka kirjoittaa minä-muodossa? ^^ 4kp ensimmäisestä tarinastasi + 8kp:etä = 12kp
- Masi YP -

Nimi: Masi

13.11.2018 01:22
Pakkasnauru – Myrkkyklaani – Soturi – Pihkasiiven synnytys – Rooliessa pennut voi olla jo tupsahtaneita
Punamusta kolli oli jätetty ulos pentutarhasta, kun parantajat olivat alkaneet pyöriä pentutarhassa, koska Pihkasiiven synnytys oli käynnistynyt. Pihkasiipi oli toivonut, että kolli olisi ollut tämän vierellä, mutta kolli oli työnnetty ulos pesästä parantajien toimesta. Se ei Pakkasnaurua oikeastaan haitannut, vaan hän päätti käyttää tilaisuutensa hyödyksi ja lähteä kävelylle. Osittain kerätäkseen ajatuksiaan tulevaisuuden kannalta, koska hänen tulevaisuutensa olisi pian olla Myrkkyklaanin uusi päällikkö ja samalla katsoa, kuinka hänen pentunsa kasvaisivat ja voisivat jonakin päivänä ottaa hänen paikkansa johtajana.
Nyt kun Sädekatse lepäsi parantajien luona, mikään ei voisi estää Pakkasnaurua toteuttamasta omaa suunnitelmaansa tappaa Jäätähti ja ottaa tämän paikkaa. Vaikka Viiltokynsi olikin saapunut Mutakatseen kanssa hetki sitten klaaniin, Pakkasnauru ei nähnyt ketään tiellään, vaikka osasikin epäillä sisartaan Viiltokynttä. Viiltokynsi olisi kuitenkin Sädekatseen hyvä ystävä, mutta kaksikon olisi vaikeaa estää häntä, vaikka tulisivatkin tietämään hänen aikeistaan. Viiltokynsi ei haluaisi asettua veljeään vastaan, eikä Sädekatse olisi siinä kunnossa, että voisi fyysisesti olla kovinkaan vahva vastustaja Pakkasnaurulle. Siitä kolli sai kylläkin kiittää Kirouksensydäntä, sekä Lieskatuulta, jotka olivat aloittaneet rähinän Pakkasnaurun toimesta keskenään ja Kirouksensydän oli surmannut Lieskatuulen. Onneksi Sädekatse ja Kärsimyksenveri olivat tupsahtaneet paikalle, jotta Kirouksensydämen ja Sädekatseen välille oli puhjennut raaka taistelu.
Pakkasnauru hymähti hyväntuulisena, saadessaan napattua kylmästä vedestä käpälällään kalan. Hän voisi viedä sen Pihkasiivelle, kun tämä tokenisi synnytyksestä. Hän ajatuksiinsa Jäätähden tappamisesta langenneena, huomasi askeltavansa pehmeiden kasvien päällä, lopulta pysähtyen katselemaan niiden kylmää ulkokuorta. Hetken ajan hän vain katseli yhtä rikkokasvia, joka oli hänen käpäliensä välissä illan hämärässä. Enempää ajattelematta hän noukki kauniin kukan hampaisiinsa kalan lisäksi, lähtien kulkeutumaan takaisin leiriin, mennäkseen katsomaan, olisiko tilanne pentutarhassa edennyt.
Aukiolla kuitenkin parantajat vaihtoivat vielä tilanteesta sanoja keskenään, samalla kun Mutakatse suki pentujaan Varjosielun puhuessa jotakin tälle. Pakkasnauru uskoikin, että voisi nyt hivuttautua pesään tapaamaan kumppaniaan ja pentujaan. Todellisuudessa Pakkasnauru oli ottanut Pihkasiiven kumppanikseen vain, jotta saisi klaanille kuvastettua olevansa hyvä soturi klaanille, joka oli perustanut perheenkin. Tunteita hänellä ei kuitenkaan Pihkasiipeä kohtaan ollut, vaikka hän olikin salaa innoissaan heidän yhteisistä pennuistaan.
Päästessään pesään, Pihkasiipi hengitti rauhallisesti pimeässä pesän nurkassa, kahden pennun juoden maitoa tämän vatsaa vasten. Pakkasnauru päästi hiljaisen naukaisun, astellessa pesään ja Pihkasiipi kehräten kohotti katseensa kolliin, joka asetti kalan naaraan tassujen eteen, jonka päälle laski löytämänsä kukan. Pihkasiipi kurottautui Pakkasnaurua kohti, koskettaakseen tämän kanssa neniä, kehräten kuuluvasti.
’’Kaksi poikaa syntyi’’, Pihkasiipi kehräsi Pakkasnaurun korvaan, kollin kääntyessä katsomaan kahta kollia, jotka ahnaasti imivät maitoa. Pakkasnauru tunsi ylpeyden sisällään paisuvan, kun hän katseli kahta jälkeläistään. Kahta kollia, joista hän varmasti saisi olla vielä todella ylpeä, ollessaan Myrkkyklaanin päällikkönä. ’’Tämähän on kaunis’’, Pihkasiipi naukui hiljaa, katsellen rikkokasvin kukkaa, jonka Pakkasnauru oli tuonut naaraalle kalan lisäksi. Parantajat olivat jättäneet Pihkasiivelle siemeniä, sekä sammaleen, joka ui kylmässä ja raikkaassa vedessä.
’’Ehkä voisimme nimetä toisen pennun sen kasvin mukaan. Ne selviävät kylmästä huolimatta, ja niin tekevät nämä kylmänä iltana syntyneet pennutkin’’, Pakkasnauru huomasi hymyilevänsä, Pihkasiiven räpäyttäen yllättyneenä silmiään, kääntäen katseensa pentuihinsa. ’’Eikö Rikkopentu kuulosta sinusta ollenkaan hienolta?’’, Pakkasnauru kysyi, hieman tiukemmin, Pihkasiiven kasvoille välähtäessä huvittunut hymy.
’’Minusta se on kaunis ajatus, nimetä pentu tällä nimellä. Se soveltuu hyvin myös sinuun ja emoosi, kun teillä kaikilla on kylmiä nimiä. Rikkopentu on hyvä nimi, sopisiko toisen pennun nimeksi Iltapentu. Saisimme tiivistettyä tämän hetken heidän nimiinsä’’, Pihkasiipi katsahti kumppaniinsa lämpimästi hymyillen. Pakkasnauru vastasi tähän nyökäten rauhallisesti, yhtä lämmin hymy kasvoillaan, vaikka hän ei sillä viestittänytkään Pihkasiiven tavoin pohjattoman rakkauden tunnetta.


Murhepentu • Synkkäklaani • Pentu
Murhepentu venytteli käpälät levällään juuri heränneenä pesässä, lämpimän emonsa vatsaa vasten, samalla kun Liekkipentu haukotteli leveästi ja Hallapentu tapitti mietteliäänä pesästä ulos emon hännän vierellä. Valheenkuiskaus kietoi häntänsä tiukemmin pentujen ympäri, jotta olisi saanut nämä pysymään vielä hetken unten mailla. Murhepentu oli huomannut, että hänen emonsa oli aina väsynyt, mutta juuri nyt häntä tai sisaruksia ei väsyttänyt enää ollenkaan ja auringon säteet tavoittivat jo pesää.
’’Emmekö voisi jo mennä ulos?’’, Liekkipentu alkoi pian marista tyytymättömänä emon hännänpäästä, joka tökkäisi häntä napakasti nenälle. Liekkipentu mutristi suutaan ärtyneenä ja Hallapentu möyri emonsa hännän alta karkuun, Murhepennun kivutessa emon hännän ylitse.
’’No menkää sitten, älkää menkö kauas ja pysytelkää pesän edustalla. Minä tulen pian perässänne’’, Valheenkuiskaus päästi pitkän huokauksen hampaidensa välistä, kun Liekkipentu oli kitissyt tarpeeksi kauan asiasta. Murhepentu röyhisti iloisena rintaansa, lähtien askeltamaan Hallapennun ja Liekkipennun perässä ulos pesästä. Hallapentu kuitenkin törmäsi suuaukosta sisälle tulevaan Routavarjoon, joka oli tulossa tervehtimään heitä linnun kera. Liekkipentu paukahti Hallapennun äkkijarrutuksen takia tätä päin ja kaksikko jäi katsomaan närkästyneinä Routavarjoa, joka katseli yllättyneenä kaksikon syliin ryntäystä.
’’Huomenta Hallapentu ja Liekkipentu. Mihin olette matkalla?’’, kolli kysyi rauhallisesti, vaikkakin äänessään jokin erikoisen tuima sävy, jota Murhepentu ei ymmärtänyt.
’’Saimme emoltamme luvan leikkiä ulkona’’, Murhepentu asteli kauempaa heidän luokseen, kohtelias hymy kasvoillaan, katsellen setäänsä uteliaana. Liekkipentu tökkäsi Hallapentua niskaan ja pinkaisi riemuissaan juoksemaan ulos pesästä, Hallapennun murahduksen kera sännätessä perään, aikeenaan nirhata veljensä tökkimisestä. Murhepentu katsahti hieman kummastuneena Routavarjoa, joka lähti askeltamaan pennun ohitse Valheenkuiskauksen luokse, joka oli kiertynyt lämpimälle kerälle nukkumaan. Murhepentu kohautti lapojaan, lähtien askeltamaan kahden sisaruksensa perään.
Liekkipentu rääkäisi, kun maassa oli vesilätäkkö, johon pentu pomppasi niin, että vesi läikkyi Murhepennun ja tämän perässä juoksevan Hallapennun päälle. Hallapentu pysähtyi niille sijoilleen, jääden kauhuissaan ja suuren raivon vallassa tuijottamaan sotkettua turkkiaan. Murhepentu nyrpisti nenäänsä, ja heilautti käpälästään vettä pois, aikeenaan vetää seuraavaksi yli-innokkasta veljeään kuonolle. Kuitenkin Liekkipentu hypähti jo seuraavaan lammikkoon, saaden vihaista huutoa Närhihallalta, joka oli ollut aamiaisella Hehkutonkukkasen kanssa. Liekkipentu näytti tädilleen kieltään ja jatkoi riemukasta leikkiään, huomatessaan seuraavan lätäkön kauempana. Hallapennun astellessa Murhepennun vierelle nenä nyrpistyneenä veljen riehumiselle.
’’Ärsyttävää, kun hän saa olla tuollainen papanaturpa, kun emo ei jaksa patistaa Liekkipentua kuriin’’, Hallapentu tuttuun äkkipikaiseen tapaansa mutisi Murhepennulle, istuutuen veljensä vierelle. Murhepentu hymyili lohduttavasti sisarelleen, alkaen sukia tämän märkää turkkia kuivaksi. Aina kun Hallapentu suuttui, tältä pääsi kiukkuisia sammakoita ulos suusta, mutta Murhepennun tapoihin ei kuulunut mennä mainitsemaan niistä Liekkipennulle. Osittain siksi, koska oli samaa mieltä Hallapennun kanssa.
’’Älä huoli, kyllä hän tuolla riehumisellaan aiheuttaa itselleen pian harmia ja saa ympäri korviensa’’, Murhepentu väräytti huvittuneena viiksiään, kun Hallapentu nyökkäsi tomerana olevansa samaa mieltä. ’’Parempi vain tällä kertaa, ettemme puutu siihen, koska sitten me saamme vihamme niskoillemme’’, isoveli naurahti vielä, sukien sitten Hallapennun poskea.
’’Miten niin, et jaksa nousta?! Ne ovat sinun pentujasi ja sinun vastuullasi?!’’, vihainen huuto kantautui pesästä, ja äänen Murhepentu ja Hallapentu tunnistivat Routavarjon ääneksi. Hallapentu painoi korviaan alaspäin hämmennyksestä, kun taas Liekkipentu kauempana pyllähti lätäkköön, roiskaisten vedet isänsä Salamantuskan päälle, joka alkoi moittia hihittävän kollin käytöstä. Salamantuskan kasvoille kuitenkin levisi lämmin hymy ja tämä kehotti nuorta karvapalloa siirtymään leikkimään siten, ettei vedet roiskuisi muiden päälle. Tuttuun tapaansa Liekkipentu kuunteli isäänsä ja siirtyi muihin lätäköihin riehumaan.
’’On siellä aukiolla muitakin, jotka voivat niitä riiviöitä vahtia! Kuten vaikka sinä! Mitä sinä siinä jaksat mesota, mene muualle siitä!’’, Valheenkuiskaus sähisi ja Murhepentu vilkaisi Hallapentua vierellään harmistuneena. Emo oli niin väsynyt, ihan jatkuvasti, ettei jaksanut ajatella muuta kuin nukkumista. Murhepentu tiesi kuitenkin Hallapennun tavoin, ettei Valheenkuiskaus oikeasti tarkoittanut mitään pahaa.
’’Ne ovat sinun pentujasi, arvon kuningatar! Luuletko, että minä voin siirtyä pentutarhaan vahtimaan kakaroitasi? Nouse nyt hyvänen aika jo siitä ja hoida tehtäväsi emona!’’, Routavarjo sätti Valheenkuiskausta, joka päästi väsyneen vastalauseen maukaisuna vastaukseksi. Murhepentu oli lentää kumoon, kun Salamantuska änkeytyi hänen ohitseen pesään, katsomaan mistä olisi kyse.
’’Näittekö sen!? Haloo?!’’, Liekkipentu häntä pörröisenä pinkoi paikalle, silmät innokkuudesta levinneinä. ’’Hei?’’, kolli mutisi istuutuen kovaäänisesti Murhepennun ja Hallapennun väliin, jotka havahtuivat katsomaan veljeään.
’’Ai minkä?’’, Hallapentu kysyi kallistaen päätään. Murhepentu ja Hallapentu olivat olleet liian keskittyneitä kuuntelemaan pesän tapahtumia.
’’No sen sammakon! Tulkaa nyt, niin etsitään se! Se nukkui siellä veden alla ja pomppasin sen päälle, mutta se pääsi karkuun!’’, Liekkipentu alkoi polkea etutassujaan kärsimättömänä.
’’Ei sammakot nuku veden alla’’, Murhepentu väräytti huvittuneena viiksiään, ajatellen, että heille kaikille olisi vain parempi olla puuttumatta emon, sedän ja isän tilanteeseen pesässä. Hallapentu kuitenkin katseli hetken huolestuneena pesään, kunnes Murhepentu laski häntänsä sisarensa lavalle ja ohjeisti tätä seuraamaan Liekkipentua, joka pinkoi jo hätääntyneenä lätäkön luokse, josta oli löytänyt sammakon.
’’Ja minähän näytän sinulle, että sammakot todellakin nukkuvat veden alla! Senkin typerä pöllö’’, Liekkipentu huudahti kauempana, alkaen nuuhkia maata löytääkseen sammakon jostakin.
’’Miten sinä sen päästit karkuun, jos hyppäsit sen päälle?’’, Hallapentu lopulta kysyi, astellen lätäkön luokse, tökkien veden pohjaa mietteliäänä. Murhepentu siirtyi sisarensa vierelle, joka nappasi lätäköstä jotakin.
’’Täh?’’, Liekkipentu mutisi ja asteli kaksikon luokse takaisin, kun Hallapentu nosti litistyneen sammakon itsensä ja Liekkipennun väliin. Murhepentu tapitti sammakkoa hieman huvittuneena, kun katseli, kuinka sen kieli oli työntynyt ulos ja sen selässä oli veljen tassun kuviot, kun sammakko oli litistynyt. ’’Ensimmäinen saaliini!’’, Liekkipentu riemuitsi, saaden Hallapennun väräyttämään viiksiään myös huvittuneena, yrittäessään pidätellä nauruaan.
’’Jos siis tarkoituksesi oli näyttää muille, kuinka pullea olet, niin sammakon littaaminen, korjaan metsästäminen on hyvä idea’’, Hallapentu pilkkasi, saaden Murhepennun purskahtamaan kehräykseen ja Liekkipennun näyttämään sisarelleen kieltään.

Vastaus:

Pakkasnauru
Tässä hieman lyhyemmässä pätkässä toit kivasti esiin kollin erilaisia ajatuksia. Synnytyksen kohdan hyvin siirsit kollin harteilta ja kerroit vähän erilain tästäkin hienosta hetkestä. Kukan löytäminen oli todella ihana ajatus, ja olen iloinen siitä, miten pennut saivat nimensä. Hyvin toit siis muitakin kissoja ja näiden ajatuksia esiin! Toivottavasti nämä kaksi saavat hienoa tarinajatkoa. Ihana kirjoitusasu sekä muutenkin mielenkiintoinen tarina.
Annan tästä Pakkaselle 15 kp:ta. Toivottavasti tulee samanlaista jatkoa sitten vaikka pentujen temmeltäessä! - Heli -

Pakkasnauru on mielenkiintoinen hahmo, ja tarina eteni mukavasti. Hieman sain kollista "viiksiä hipelöivän pahanjätkän" kuvan, mutta mitä parhaimmalla tavalla, ja nautin tämän juonittelun lukemisesta. Kukka oli kaunis idea, ja vaikka Pakkasnauru ei ehkä rakastakkaan kumppaniaan samalla tavalla, kun Pihkasiipi rakastaa kollia, olivat heidän hetkensä kauniita, ja yllättävän lämpimiä.
14 kp - Chabi -

Murhepentu
Tarina oli tosi hyvän mittainen sekä mielenkiintoista lukea. Ei löytynyt kirjoitusvirheitä, jotka olisi lukemista haitannut. Tarinassa säilyi mielenkiinto sekä jännitys, kuvattiin kaikkien perheenjäsenien välejä ja mukavasti toit muutkin kissat esille. Tämä pätkä oli hauska erilaisin kääntein ja osaan vain kuvitella lisää jatkoa riiviösisarille.
Annan tästä Murhepennulle 17 kp:ta. Toivottavasti tarina jatkuu ja saadaa kuulla lisää pikkuperheestä sekä sammakoista!
VaraYP
Heli =^^=

"papanaturpa" on virallisesti uusi suosikki sanani, ja aion täysin rinnoin käyttää sitä niin usein kuin vain järjellisesti voin. Sinulla on kerrassaan valloittava tapa kirjoittaa uskottavia nuoria hahmoja, ja heidän ymmärtävä reaktio emonsa riitaan setänsä kanssa oli riipaiseva. Mutta todelliseen pennun tapaan, kaikki unohtuu pian leikkimisen ilon alta, ja hänen reaktionsa ensimmäisen saaliseen oli kertakaikkisen suloinen.
15 kp - Chabi -

Nimi: heli-fairy

12.11.2018 20:30
//Myrkkymudan hyökkäys, Auringonviilto
Auringonviilto maisteli ilmaa herpaantumatta, kääntyen sitten äkisti ympäri kuultuaan takaataan ääniä. Oranssin suuren kollin kulmat nousivat järkytyksestä, kun sisarusten isä sivalsi tyttärensä kurkulle pienen haavan. Täplähaukka hetken katseli suoraan hänen silmiinsä, ennen kuin tuon silmät valahtivat kiinni. Myrkkymuta loikkasi toisen päältä pois, samalla kun Täplähaukka kaatui maahan kurkustaan pulputen verta eteensä pimeälle maalle.
”Hallapaju! Etsi lehti ja peitä sisaresi haava äkkiä! Paina sitä kunnolla. Iha-askel, juokse leiriin hakemaan päällikkö sekä parantaja!” soturi naukui nopeasti järkyttyneenä tapahtuneelel, loikaten sitten pikimmiten kammottavan petturin kimppuun. Kollit pyörivät muutaman kerran pimeässä ympäristössä kuperkeikkaa lopulta päätyen kasvotusten jaloilleen.
”Miksi sinun pitää tähän sekaantua?” Myrkkymudan ääni oli sekoitus ivallisuutta sekä vihaa. Auringonviilto ei ymmärtänyt kollia sitten vähääkään, vaan väläytti kollille hampaitaan loikaten sitten toisen selkään mätkien tätä samalla korville. Toinen ärisi hänelle vihoissaan yrittäen samalla heittää tätä selästään. Kuitenkin oranssilla soturilla oli hyvä tasapaino ja hän sai kyntensä iskettyä tuon olkiin, jottei tämä keikkaisi heti ympäri. Myrkkymuta kuitenkin kaatui maahan ja pyörähti ympäri, lytistäen hieman vain itseään pienemmän kollin alleen. Auringonviilto ärähti vihoissaan ja kieri toisen alta pois, ennen kuin tämä ehti kynsin viiltää häntä korville.
”Minä suojelen klaanilaisiani, enkä heitä yritä tappaa. En varsinkaan perheenjäseniä! Ei kukaan sellaista tee!” kolli murisi viholliselleen, mutta sai vastaukseksi vain ivallisen naurahduksen.
”Sinä nuori poika et ymmärrä vielä yhtään mitään tästä maailmasta”, Myrkkymuta naukui ja heilautteli häntäänsä rennosti takanaan. Tuollainen käytös asiaa kohtaan puistatti nuorta soturia ihan liikaa. Auringonviilto ei todellakaan ymmärtänyt toista, tai tuon aikeita. Hän nopeasti vilkaisi taakseen nähdäkseen miten Täplähaukka voi, ja onnekseen näki, että Iha-askel oli lähtenyt juoksemaan takaisin kohti klaania hakeakseen apua. Kollin käännettyään päänsä takaisin petturi hänen edessään olikin kadonnut. Nuorempi soturi äkisti kääntyi kohti Hallapajua, ja huomasi vihaisten silmien pilkistävän esiin puun takaa vain pienen matkan päästä sisarensa vierellä istuvasta soturista.
”Hallapaju!” Auringonviilto huudahti ja vain parilla pitkällä voimakkaalla loikalla tuo loikkasi toisen naaraan eteen, juuri ennen kuin Myrkkymuta iski kyntensä toiseen pentuunsa. Auringonviilto ärähti kivusta kyljessään, kuullessaan vain ivallisen naurun korvansa juuressa.

//Pelko?

Vastaus:

Arviointi:
Todella mielenkiintoinen tarina, ja pidän siitä, kuinka toit esille Pelkotuoksunkin hahmoja. Et jättänyt ketään ulkopuoliseksi ja jätit tämän todella mielenkiintoiseen kohtaan, eikä tämä ole liian lyhyt tai pitkä pätkä, jään odottamaan jatkoa innolla! Yksi hieman hämmentävä sanavalinta (ei niinkään virhe) oli ''Soturilla oli hyvä tasapaino ja hän sai kyntensä iskettyä tuon OLKIIN''. Olki muistuttaa minua ohrasta sun muista tällaisista, joten olisin ehkä itse kättänyt sanaa 'lapaan tai lapoihin'  16kp - Masi -

Pieniä kirjoitusvirheitä havaittavissa, mutta kaiken kaikkiaan hyvin jännittävä jatko edelliselle. Jatka samaan mallin!
13 kp - Chabi -

Nimi: Masi

12.11.2018 02:57
Sorii, ei mitään parasta laatua nämä kaksi ^^'

//Heli?//
Lumisusi – Tuuliklaani – Parantajaoppilas
Tuuliklaanin kissat olivat ensin vaihtaneet omia ajatuksiaan Kuulammen edustalla, ollen ensimmäiset, jotka olivat saapuneet paikalle. Myöhemmin muidenkin tullen paikalle, he olivat päättäneet siirtyä Kuulammelle, tavatakseen esi-isänsä ja voidakseen nähdä unensa, toiset ansaitsemaan parantajanimensä. Lumisusi oli kuitenkin huolestunut, jopa peloissaan. Viimeksi Kuulammella hän oli saanut unen Veritähdestä ja kissasta, joka saapuisi tämän kanssa, joka oli valkea naaras tummin kuvioin. Uni oli käynyt toteen, Kuurasielu ja Kuukäpälä olivat saapuneet leiriin, mutta vaikka uni olikin enteillyt jäätyneitä ruusuja ja lehtiä, Lumisusi ei ollut ymmärtänyt, miksi uni oli yrittänyt viestiä vaarallisuudesta. Kuurasielu ja Kuukäpälä vaikuttivat hyviltä kissoilta, loistavilta sotureilta Tuuliklaanille.
Asettuessaan lepäämään, hän katsahti vielä kerran Kukkaiseloon, jonka kasvoilla lepäsi rauhoittava hymy. Se oli viimeinen asia, jonka Lumisusi näki, ennen kuin vaipui uneen. Uni ei kuitenkaan kuljettanut häntä Tähtiklaaniin, vaan hän huomasi jälleen olevansa Tuuliklaanissa. Tällä kertaa Tuuliklaanin aukiolla, aivan kuten viime kertaisessakin unessa. Lumisusi yritti heiluttamalla päätään herättää itseään, koska hän pelkäsi joutuvansa kohtaamaan entisen unensa uudelleen. Aukiolla olevat kissat kuitenkin olivat vaisuja, osa jopa itki, kuten Tulenvirta ja tämän luona olevat pennut. Lumisusi huomasi seisovansa paikalleen jämähtäneenä, kunnes hänen ohitseen Kukkaiselo juoksi leiriin, perässään Lumisusi itse. Valkea parantaja katsahti itseensä, joka näytti hyvin omituiselta, vaikkakin muiden silmissä täysin tavalliselta. Lumisusi aisti omasta hahmostaan, että tietäisi mitä oli tapahtunut ja oli siksi suunniltaan surusta.
Valkea parantaja seurasi mestariaan ja itseään, aina pentutarhan suuaukosta sisälle. Parantajat pysähtyivät hänen eteensä, Kukkaiselo hengähtäen järkytyksestä ja Lumisuden oma hahmo purskahtaen hiljaiseen itkuun. Lumisusi ahtautui kaksikon välistä läpi, nähdäkseen mistä oli kyse, kunnes erotti tumman hahmon makaavan makuualustallaan, silmät lasittuneina, katse kohti tyhjyyteen. Hämäräsiipi, Nokijuovan kumppani oli kuollut. Nokijuova istui täristen kumppaninsa vierellä ja Lumisusi katsoi kauhistuneena kollin kasvoja, jotka uivat kyynelissä, vaikka ääntäkään tämä ei päästänyt.
’’Me tulimme liian myöhään, Tähtiklaani varoitti minua tästä!’’, hän kuuli itsensä kiljuvan viereltään, ja kääntyi katsomaan omaa kuvajaistaan, jonka ympärille lohduttavasti Kukkaiselo kietoi häntänsä. Lumisusi katsoi epäuskoisena Hämäräsiiven vatsan vierellä kolmea kuollutta pentua ja hänestä alkoi tuntua, kuinka koko leiri täyttyisi kuoleman löyhkällä. Kolme kollia, kaikki kuolleina. Lumisusi huomasi horjahtavansa taaksepäin, kyyneleiden sumentaen hänen näkönsä.
’’Lumisusi! Lumisusi!’’, hän kuuli tiukkaa, mutta hiljaista tiuskintaa. Lumisusi räväytti silmänsä auki, katsoen pakokauhun vallassa Kukkaiselon hahmoa Kuulammella, joka oli yhtä kauhuissaan kuin hänkin. Oliko Kukkaiselokin nähnyt sen?
’’Ne kuolevat.. Ne kaikki kuolet!’’, Lumisusi kiljui, saaden Hiirenpolun ja Päiväntassun katsahtamaan itseensä hämmentyneinä. Kukkaiselo otti hieman hämmentyneen askeleen taaksepäin, kun Lumisusi kiljui ja samaa aikaa itki vuolaasti. ’’Meidän on palattava heti! Meidän on ehdittävä auttaa Hämäräsiipeä!’’, Lumisusi vollotti, saaden Kukkaiselon valpastumaan.
’’Sitten meidän on parasta mennä, kultaseni’’, Kukkaiselo yritti rauhoitella parantajaoppilastaan hiljaisella, mutta rauhallisella äänellään. Lumisusi ei kuitenkaan odottanut enempää, vaan pahinta peläten lähti pinkomaan jo pois Kuulammelta, juostakseen heti Tuuliklaaniin, Kukkaiselo vierellään. Hän itki koko matkan, tuulen tarttuessa hänen kyyneleihinsä ja kantaen niitä niin pitkälle, että ne lopulta iskeytyivät kylmettyneinä maahan ja täyttäen kissojen tallomaa kasvustoa avunhuudoillaan.



//Wilma?//
Päivätassu – Myrskyklaani – Parantajaoppilas
Myrskyklaanin parantajaoppilas räväytti silmänsä auki Kuulammella, johon he olivat hänen mestarinsa kanssa kulkeutuneet muiden parantajien mukana. Mutta silmien auetessa, hän ei ollut enää Kuulammella. Kollin piti hetken aikaa ihmetellä todellisuutta, joka aukeni hänen silmiensä edessä, kun kivinen maa oli vaihtunut Myrskyklaanin leiriksi. Päivätassu väräytti viiksiään tyytyväisenä siitä, että hänelle muodostui heti lämmin ja hyvä tunne tästä unesta. Lehtikato oli kadonnut ja maata täytti lämmin viima, sekä vihreys oli vallannut puut leirin ympärillä. Kaikkialla oli todella kaunista.
’’ Saapukoon jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä suurkivelle klaanikokoukseen ! ’’, kaikui Myrskyklaanin aukiolla. Päivätassu kohotti hämmästyneen katseensa kivellä seisovaan kaksikkoon. Päivätassun silmät tuntuivat loistavan, kun hän huomasi kaksihäntäisen naaraan seisomassa ylpeänä kivellä, kutsumassa klaania koolle. Päivätassun oli haukattava henkeä, kun tämän vierelle asteli ruskea naaras, joka loi sisareensa iloisen hymyn, alkaen kuunnella, mitä toisella olisi sanottavanaan. Päivätassu ei kuullut, mitä nämä halusivat kertoa klaanille, koska hän oli liian äimistynyt ja hämmästynyt, kun näki kaksi siskoaan Tarutaivaan ja Huurrehaamun puhumassa kaikille. Johtivatko hänen siskonsa heidän klaaniaan? Ajatus tuntui uskomattomalta, mutta samalla todella upealta!
Kuitenkin syrjemmältä alkoi kuulua kärttyisen naaraan kiukuttelua, joka alkoi polkea vihaisena jalkaansa. Päivätassu ei tunnistanut aluksi naarasta ennen kuin naaras käänsi selkänsä nenäänsä nyrpistelevälle kollille, kulkeakseen Päivätassun ohitse. Hän tunnisti lopulta naaraan Satakielen tyttäreksi, Ratamopennuksi, joka oli kaunis ja sisukas soturi,mutta ärtyneenä lähti pois kollin luota, joka pyöritteli silmiään naaraan reaktiolle. Kolli oli selvästi monta kuuta vanhempi, Päivätassun veli, Kipinäntuska. Katsellessaan hieman huvittuneena Kipinäntuskaa, hänen katseensa karkasikin tuon ohitse kohti klaaninvanhintenpesää, jossa Vihertähti, hänen isänsä suki Liekkimarjan turkkia. Kaksikon kuonot hohtivat valkeiden karvojen alla, ja Liekkimarja supatti jotakin Vihertähden korvaan.
Päivätassu istahti hymyillen ja rauhoittuneempana alas. Parantajanpesästä laskeutui Taivaanlintu, hänen mestarinsa, joka tuli kuuntelemaan päällikön ja varapäällikön puhetta. Mutta katse jäi lepäämään parantajanpesään. Jotakin puuttui? Miksi Taivaanlintu näytti surulliselta? Päivätassun elämältä tuntui putoavan pohja, kun hän ymmärsi, ettei nähnyt itseään missään. Missä Päivätassu itse olisi saman ikäisenä kuin sisaruksensa? Kolli pinkaisi välittömään juoksuun, jotta voisi etsiä itsensä. Jotta voisi löytää kollin, jonka pitäisi olla hän useiden kuiden kuluttua. Mutta saapuessaan pesään, hänen lävitseen juoksi innokkaasti kikattava parantajaoppilas, joka pinkoi aukiolle mestarinsa perään. Päivätassun silmät laajenivat ja hänen häntänsä valahti roikkumaan maahan. Kolli ei tunnistanut tätä pientä parantajaoppilasta, osittain sen takia, että tämä oli naaras.
Missä olisi parantajakissa Päivätassu? Hitaasti kollin unen valaisi kirkas valo, ja viimeisin asia, jonka hän unesta muisti, oli tanssivat tähdet hänen ympärillään.

Vastaus:

Lumisusi -
Tarina oli hyvin koskettava, sekä muodollisesti hyvä sekä sopiva pieneksi tarinaksi. Pidin erilaisista pienistä huomioista sekä taitavasta kuvailusta. Tarina piti mielenkiinnon itsessään ja huomasin lopussa jopa jännittäväni. Siis hyvin koskettava ja ihana tarina pienelle parantajalle.
Tästä Lumisusi siis saa 19 kp:ta. Taitavaa kirjoitusta, sekä mahtavasti olet tuonut pienen naaraan ajatukset ulos. Ehkä tätä kautta pääsemme pienne suloisen naaraan pään sisään enemmän :3
VaraYP
Heli =^^=

Lumisuden tarina oli karua luettavaa, ja aistin siinä hahmon ahdistuksen ja epätoivon. Oli surullista lukea jotakin, joka on jo tapahtunut, mutta aiheuttaa silti niin paljon tuskaa hahmoille. Kukkaiselo oli hyvin kirjoitettu, ja Lumisusi oli oma valloittava itsensä. Oikeinkirjoitus oli kohdillaan, ja kaiken kaikkiaan, en löytänyt juuri mitään kritisoitavaa. (huomasin kiinnostuneeni Kuuran ennustuksesta, mutta valitettavasti en löytänyt sitä kun yritin etsiä. Harmi, etten ole huomannut lukea sitä aikaisemmin)
15 kp - Chabi -



Päivätassu -
Tämäkin mukava pätkä oli täynnä ihanaa kuvailua sekä mahtavaa tarinointia. Päivätassusta tuli hieman surullinen olo kollin tajutessa kohtalonsa, mutta tämä kertoi hänestäkin ja tulevasta paljon. Ei kirjoitusvirheitä ja kirjoitusasu on loistava. Mahtavaa miten osaat näin kirjoittaa! Hyvin tarkka ja selvä tarina, joka aika helppo ja nopea lukea.
Päivätassu siis saa tästä 17 kp:ta. Toivottavasti ehdimme hänestä lukea lisää ennen tulevaa.
VaraYP
Heli =^^=

Päivätassun tarinassa olit toistanut alussa "Kuulammen", vaikka olisit helposti voinut vaihtaa sen, ja siitä olisi silti ymmärtänyt, mitä tarkoitit. Pienen kielioppivirheen löysin, mutta se ei haitannut lukemista. Päivätassu on mahtavan nuorekas ja innoissaan maailmasta ympärillään, ja Ratamopennun kipakka luonne on aina ilo silmille. Mukavan pituinen pätkä.
14 kp - Chabi -

Nimi: heli-fairy

10.11.2018 21:53
Hehkutonvalo/Synkkäklaani
Tumman harmaa naaras asteli varjojen joukosta puiden parantajien ilmoille, hiljaa kuin varjo liukuen polun yläpäähän odottamaan muita. Jotkut parantajat keskustelivat rauhallisesti hieman alempana, mukanaan myös yrttejä. Synkkäklaanilaista ei oikeastaan enää häirinnyt, että hän ei ollut tuonut yrttejä. Muilla niitä näytti olevan ihan tarpeeksi, ja muutama parantaja oli vielä matkalla. Pian saapui oranssin räikeä varjoklaanilainen oppilaansa kanssa. Hehkutonvalo käänsi ripakasti katseensa kohti Kuulampea ja sieltä päin hohkavaa tuoksua. Hän halusi jo lammen äärelle ja Tähtiklaanin maille, jotta pääsisi yhtä nopeasti kotiin. Myöhäisetkin saapuneet vaihtoivat vielä viimeiset sanansa, onnittelivat Salamaklaanilaisia ja antoivat näille yrttejään. Onneksi he sentään pääsivät tänne puhtain turkein. Vihdoin muutkin alkoivat tehdä liikettä kohti polun päätä ja niin myös Hehkutonvalo nousi jaloilleen astellen ensimmäisenä alas lammelle esi-isien jälkiä pitkin ja lammen toiseen reunaan kauemmas muista. Harmaan musta parantaja oli jo asettumassa kylmälle kivelle koskettaakseen lammen pintaa kielellään, mutta sitten Orvokkisydän naukaisi tiedoksi muille, että Ruistassu saisi nimensä. Se hieman yllätti synkkäklaanilaisen, mutta totta kai naaras innoissaan kuunteli menoja ja lopulta onnitteli nopealla naukaisulla. Seuraavaksi myös myrkkyklaanilainen halusi nimittää oppilaansa oikeaksi parantaja. Toistamiseen Hehkutonvalo vain kuunteli ja katseli, lopulta onnitellen toista uutta parantajaa. Onneksi parantajiksi sentään vielä ryhtyi kissoja. Kylmäsydänkin halusi vielä muistaa oppilastaan ja nimesi Salviantaian myös parantajaksi rinnalleen. Moni nuori siis pääsisi tänä yönä näkemään esi-isiään ennen aamun sarastusta. Nyt kissat alkoivat vihdoin asettua kylmällä kivellä kuka maaten, kuka oppilaansa viereen, kuka vain yksin jonnekin reunalle. Harmaa naaras asettui makuulle reunalle katsellen puoli kuun valossa kimmeltävää veden pintaa. Se jo veti häntä puoleensa. Olisikohan Tähtiklaanilla jotain sanottavaa tänä yönä?
Hehkutonvalo vaipui nopeasti kylmään pyörteeseen, löytäen pian itsensä kylmästä sumeasta maasta. Se oli paikka, minne ei kukaan koskaan haluaisi edes päästä. Ainakaan hyväntahtoinen kissa. Sinne kun joutui, ei näkisi kuin nälkää ja kylmyyttä loppu elämänsä ajan, ennen haihtumista olemattomaan. Harmaa naaras nousi jaloilleen heilutellen häntäänsä varovasti takanaan. Sankka sumu vain jatkui jatkumistaan, mutta parantajan huomion kiinnitti pian haamuiset sanat jossain kauempana. Varovasti epäillen hän alkoi ottaa askelia kohti ääntä, ääntä, jonka uskoi tulevan jostain edestään. Täältä ei löytäisi mitään ja jos hän jäisi kiinni, mitä siitäkin tulisi? Huokaisten naaras asteli hitaasti eteenpäin soisella mäntymaalla, inhoten jokaista askeltaan eteenpäin. Pienen tuokion kuluttua alkoi edessä hahmottua hahmoja, sekä lisää puhetta. Ketään ei näkynyt vielä missään, mikä häntä huolettikin jo. Pimeää oli joka puolella, mutta valoa tuntui tulvivan silti jostain mäntypuiden takaa. Ja niin suuri häntä heilahti hänen edessään. Hehkutonvalo seisahtui paikoilleen ja katseli varovasti ympärilleen. Se punainen turkki, jota ei koskaan unohtaisi, jatkoi matkaansa hitaasti eteenpäin, katseellaan jotain etsien. Parantaja pidätti hengitystään kylmien väreiden kulkiessa pitkin hänen turkkiaan. Kuitenkin tuo pian sai otteen taas itsestään ja naaras lähti hitaasti hiljaisin askelin tuon perään. Jostain varjoista astui esiin tumman harmaan turkin omaava naaras. Tämä turkki oli liian tuttu, ihan kuin naaras olisi toisen ihan juuri äsken nähnyt. Hehkutonvalo pudisti päätään ja asteli hitaasti lähemmäs höristäen korviaan.
”Missä hän viipyy?” tumma paha ääni naukuu rauhallisesti katsahtaen tumman harmaan naaraaseen. Tuon kellertävät silmät kulkivat läpi metsän, kunnes odotettu kissa saapuu. Niin ainakin liian tutun naaraan hännän heilautus kertoo. Suuri punainen kolli nostaa häntäänsä ilahtuneen oloisesti ja kalman valkeilla silmillään katselee nuorta kissaa. Valkea tassuinen naaras, liian nopeasti tunnistettavissa oleva Korpinsulka, astelee lähemmäs näitä kissoja katsellen harmaata naarasta lämpimin silmin.
”Mitä asiaa teillä oli?” tuo naukaisee rauhallisesti ja parantajaa jopa tärisyttää pelosta. Miksi Korpinsulka olisi täällä? Miksi tuon paholaisen seurassa? Harmaan musta naaras pudisti päätään nopeasi kuunnellen seuraavia sanoja.
”Meillä on sinulle tehtävä, jonka toivomme, että toteutat itse”, punertava kolli naukuu ivallisen rauhallisesti katsellen nuorta kissaa rauhallisesti. Korpinsulka odottaa rauhallisesti toisen haastaviin silmiin takaisin katsellen. ”Haluan, että pyyhit Viekastähden pois maanpäällisten kirjoista”, hän naukuu naurahtaen kylmästi, saaden tumman harmaalta naaraalta, sekä Korpinsulalta, hieman ehkä kyseenalaistavan katseenvaihdon. Sitten valkeakalma silmäinen paholainen kääntää elämää lävistävän katseensa parantajan omiin silmiin, hätkähdyttäen hänet sijoiltaan. Hehkutonvalo riuhtaisee päätään ylös tassuiltaan katsellen pimeässä ympärilleen. Hän oli vielä Kuulammella. Mutta ennustus ei selkeästi ollut yhtä rauhallinen, kuin ilta nyt oli.


Kirkaslintu/Varjoklaani
Oranssi valkea parantaja astelee lempeästi hymyillen oppilaansa vierellä alas Kuulammelle. Matka oli taittunut nopeasti, eikä onneksi yön pimeys ollut haitannut heidän kulkuaan. Kuolotassu oli pysynyt hyvin mukana ja nyt kaksikko oli antanut heidän tuomat yrttinsä Orvokkisydämelle. Kuulammen äärelle asteltuaan, Orvokkisydän sekä Kanervamarja, myös Kylmäsydän, nimittivät oppilaansa Ruislamme, Laventelimarjan sekä Salviantaian. Kirkaslintu huusi uusien parantajien nimiä muiden mukana innokkaana, toivoen heille vain hyviä unia ja mahtavaa polkua parantajana. Sinisilmä hännällään kosketti lempeästi Kuolotassun olkaa, viestien, että pian olisi myös hänen vuoronsa saada oma nimensä. Puoli kuu alkoi nousta yhä korkeammalle taivaalle ja kissat pienen jutustelun jälkeen kävivät kukin, oppilaansa kanssa tai yksin, lammen äärelle päästäkseen Tähtiklaanin maille saadakseen unia tai enteitä. Varjoklaanilainen pirteä naaras odotti tovin, että suurin osa oli päässyt uneen, kuten Kuolotassu, sitten myös itse pyrähtäen syvään unen kierteeseen.
Valkeat tassut asettuivat tukevasti pimeän pesän maalle, kun sinisilmä pian kohotti katsettaan henkeään haukkovaan tuttuun hahmoon. Melkein kuin automaattisesti, naaras asettui vanhemman naaraan vierelle ja rauhoitteli tätä pirteällä äänellään. Kuitenkin tämä harmaa naaras vauhkosi ja yritti työntää tätä luotaan.
”Ei tätä metsää voi pelastaa! Paholainen tulee pian ja tuhoaa kaiken!” tuo vauhkosi turkoosit silmät pelosta pyöreinä. Kirkaslintu pakitti pesän suulle katsellen mestariaan korvat luimussa. Häntä pelotti, mistä tuo vauhkosi. Kaikki oli hyvin eikä mikään ollut vialla. Haamuaskel tuntui menettävän henkensä, mutta se vain johtui tuon paniikkikohtauksesta, joita naaraalla oli ollut paljolti viime aikoina. Siksi hänen pitikin siirtyä klaanivanhinten pesään, koskei voinut toimia enää parantajana. Oranssi naaras poistui pesästä surullisin mielin miettien tuon huutoa. Hän ajatuksissaan käveli pesäänsä, hakien mestarilleen yrttejä rauhoittamaan mieltä, sekä vettä, jotta hän kuitenkin pysyisi kunnossa. Kirkaslintu hitaasti asteli valkein tassuin takaisin pesään, asettuen mestarinsa vierelle hännällään silittäen tuon selkää.
”Toin sinulle taas yrttejä”, oppilas naukaisi toiselle saaden vain hieman turhautuneen murahduksen vastaukseksi. Asettaen vetisen sammalen tuon juurelle, sekä yrtit sen viereen, naaras poistui pesästä. Aika tuntui seisahtuvan, kun kaikki kissat aukiolla käänsivät katseensa leirin sisäänkäynnille. Ilma viileni, pimeni ja sitten ilkeä kylmä nauru täytti leirin. Sinisilmä käänsi kauhistuneen katseensa leirin suulle, jossa suuri punainen paholainen seisoi vierellään kaksi liian tuttua hahmoa. Eihän tämä nyt totta voinut olla? Kalman valkeat silmät nauroivat Kirkaslinnun silmissä, hänen sitten kavahtaen hereillä oppilaansa vierestä. Miten tuota katsetta mitenkään unohtaisi? Oranssi naaras kahvahti istumaan pudistellen päätään. Hän sentään oli yksi ensimmäisten joukossa, joka oli hereillä. Olisi hetki aikaa kasa ajatuksia…


Kukkaiselo/Tuuliklaani
Valkea naaras kehräsi valkean pienemmän oppilaansa Lumisuden rinnalla kuunnellessaan uusien parantajien nimityksiä. Vihersilmästä oli niin mukavaa katsella ja kuunnella uusien parantajien nimitys menoja, koska muistaa vielä omat menonsa, kun pääsi vain Tähtiklaaniin ansaitsemaan nimensä ja hyväksyntänsä, kun hänen mestarinsa oli kuollut. Naaras kuitenkin oli iloinen siitä, millaisen vastaanoton sai ja nyt, millaisen oppilaan oli saanut. Lumisusi oli hänelle kuin oma tytär, ja Kukkaiselo ei voisi olla onnellisempi näin hyvästä oppilaasta. Salviantaika, Ruislampi ja Laventelimarja onnittelivat toisiaan, sitten kissojen lopulta asettuen omaan tilaansa Kuulammen äärelle. Vanhemmalla parantajalla oli hieman ehkä jopa huono tunne tästä yöstä, mutta puoli kuun asettuessa puoleen väliin taivasta, parantajat asettuivat lammen juurelle ja maistoivat kylmää viileää Tähtiklaanin vettä, vaipuen uneen. Niin myös vihreä silmäinen naaras asettui oppilaansa vierelle, vaipuen Tähtiklaanin maille.
Paikka, josta naaras heräsi, oli valkea ja erittäin vehreä. Aurinko paistoi suoraan päältä ja hellä tuuli värisytti valkean naaraan turkkia. Hieman kauempana parantaja näki ryhmän kissoja pienen joen luona, mahdollisesti keskustelemassa. Naaraan mielenkiinto heräsi nopeasti lausahduksista ja niin hän lähti tassuttelemaan lähemmäs. Oranssi hattuinen lähestyi näitä keskustelevia suuria hahmoja. Ilokseen hän pian erotti tutun naaras hahmon, Raivotähden. Kukkaiselon teki mieli lähteä juoksemaan tuon luo ja kertoa kaikesta mitä oli sattunut. Mutta surukseen hän huomasi pian, että vaikka näitä lähestyi, ei kukaan häntä nähnyt. Siis tämä oli oikeasti uni, tai enne, ei oikea kohtaaminen. Tuon häntä valahti maan tasalle, kun parantaja asteli näiden vierelle. Tuttu erivärisilmäinen hahmo seisoi nyt hänen vierellään, kun kolmikko jutteli jostain, mistä naaralla ei vielä ollut mitään hajua.
”Ei tämä voi näin jatkua, onhan nyt jonkun tehtävä jotain”, valkea kolli naukui kahdelle edessään.
”Onhan se totta, mutta voihan sen joku eläväkin tehdä. Onhan siellä nyt kissoja, jotka tuovat klaanille parempaa tulevaisuutta, lisäksesi”, Raivotähti naukui murahtaen häntäänsä vierellään heilauttaen.
”Onko sitten sovittava jotain? Voin ehdottaa, että kun olen saanut itselleni sopivan varapäällikön, palaan tänne takaisin, jotta hän voi jatkaa työtään paremman klaanin tulevaisuuden vuoksi”, kaksi vanhempaa kissaa katselivat hetken toisiaan, selvästi miettien Valkeatähden ehdotusta.
”Tehtävä on sitten kuitenkin hoidettava huolellisesti, eikä pahentaa klaanin tulevaisuutta, millaiseksi se voi muuttua”, Kukkaiselolle tuntematon hahmo naukui ja vilkaisi Raivotähteä ensin katsahtaen sitten lopuksi Valkeatähteen.
”Totta kai. Pidän klaanin turvassa, teen suurimmat päätökset, valitsen sopivan varapäällikön ja ohjastan hänet paremman tulevaisuuden suuntaan. Sitten saavun tänne, minne olen jo pitkään kuulunut”, kolli naukui rauhallisesti vakaasti katsellen kahta toista edessään. Kukkaiselo oli hyvin hämmentynyt ja katseli tilannetta silmät pyöreinä, tuntien myös häntänsä hieman tärisevän. Siis, oliko tämä osa menneisyyttä? Koska Valkeatähti oli hallinnut joskus. Tai tämä kolli näytti jotenkin niin tutulta. Ja nyt hän oli valinnut itselleen varapäällikön. Olisiko hän pian lähtemässä?
”Se on sitten sovittu. Pääset maanpäälle korjaamaan tulevaisuuden ja palaat sitten tänne, jättäen paikkasi hyvälle johtajalle”, Raivotähti naukaisi rauhallisesti nyökäten päätään ja nousten ylös lähtien askeltamaan pois. Kissat alkoivat pian haihtua ja Kukkaiselo tunsi kylmän kiven allaan viilentävän kehoaan. Se oli aina tunne, jota ei olisi kaivannut. Kuka tahansa joskus halusi vain jäädä Tähtiklaanin maille. Niin lämmin, kaikki olisi hyvin ja riistaa riitti. Mutta Kukkaiselo tiesi, että hän nauttisi ensin elämästään täällä oman tyttärensä vierellä, ennen kuin jotain kauheaa oikeasti tapahtuisi, ennen kuin hän pääsisi noille maille. Vihersilmäinen parantaja kohotti päätään tassuiltaan, väsyneen oloisena räpytteli silmiään ja nousi istumaan sukien rintaansa. Että sellaista tulkintaa pitäisi sitten miettiä. Sentään hän nyt tietäisi, mitä tapahtuisi seuraavaksi. Parantaja katsahti vierellään vielä nukkuvaan Lumisuteen ja hän toivoi hymyillen, että pikkuinen näkisi jotain hyvää.


Salviantaika/Yöklaani
Nuori naaras pomppi innokkaana mestarinsa äärelle katsellen nimityksiä innoissaan. Kaikki parantajien tapaamiset olivat nuoresta naaraasta mahtavia ja jokainen tuntui erilaiselta. Varsinkin nyt, kun uusia parantajia nimitettiin! Sitten pian Kanervamarjan vuoron jälkeen, Kylmäsydän nousi seisomaan ja otti askelen eteenpäin.
”Nimityksiä oli jo moni, mutta haluan myös muistaa omaa Salviantassuani”, mestari naukui iloisesti räpäyttäen hänelle silmiään. Salviantassu nousi ylös luimistaen iloisena korviaan. ”Olet saavuttanut 20 kuun iän ja valmis saamaan oikean nimesi ja paikkasi rinnallani oikeana parantajana”, naaras naukui oppilaalleen ja viittoi tätä hännällään astumaan lähemmäs. Salviantassu otti erittäin rauhallisen askelen eteenpäin, kuitenkin kiljuen innosta päänsä sisällä. Hänen silmänsä säkenöivät enemmän kuin mahdollista ja hänen päänsä oli kallistunut ylöspäin kohti mestariaan.
” Minä, Kylmäsydän, Yöklaanin parantaja, pyydän esi-isiäni kääntämään katseensa tähän
oppilaaseen. Hän on opiskellut kovasti oppiakseen parantajien tavat, ja teidän avullanne hän palvelee klaaniaan monta kuuta. Salviantassu, lupaatko vaalia parantajien tapoja, pysyä poissa klaanien välisestä kilpailusta ja suojella kaikkia kissoja samanvertaisesti, jopa henkesi uhalla?” mestari naukui rauhallisen lämpimään sävyyn pitäen hymyilevän katseensa oppilaassaan. Valkea oppilas loikkasi paikoillaan ja nyökkäsi innoissaan.
”Lupaan!” hän hihkaisi hymyillen ja sai mestarinsa naurahtamaan.
”Siinä tapauksessa, Tähtiklaanin voimien kautta, annan sinulle oikean parantajanimesi. Salviantassu, tästä hetkestä alkaen sinut tunnetaan Salviantaikana. Tähtiklaani kunnioittaa innokkuuttasi ja taitojasi, ja hyväksymme sinut täydeksi Yöklaanin parantajaksi. Suojelkoon Tähtiklaani polkuasi”, naaras naukui iloisesti ja räpäytti silmiään hyväntuulisena oppilaalleen, siis hänen vierellään kulkevaan toiseen parantajaan. Tämä hetki oli mitä mahtavin! Hänet tunnettaisiin pian parantajana ja hän olisi sisarustensa kanssa samoilla linjoilla. Salviantaika loikki innoissaan Kuulammen reunalle odottaen tapaamistaan esi-isien kanssa. Muut oppilaat kävivät häntäkin onnittelemassa, niin kuin naaraskin toisia. Sitten kaikki hiljaisuudessa asettuivat lammen äärelle ja sulkivat pian silmänsä asettuen esi-isien tassujen armoille.
Salviantaika heräsi eloisasta lämpimästä paikasta, tassujensa alla tuntien vehreän ruohikon. Tuo nousi ylös verrytellen jäseniään ja maistellen innokkaana ilmaa, tutkien mitä kaikkea löytäisi ympäriltään. Ilma oli raitis ja aurinkoinen, Salviantaika uskoi, että tiesi missä oli. Piankin hänen näköpiiriinsä asteli kissa, jota hän ei ollut ennen tavannut.
”Mukava tavata, Salviantaika. Onnittelut parantajanimityksestäsi”, kissa naukui ja asteli hänen vierelleen nyökäyttäen hänelle ystävällisesti päätään.
”Hei, ja kiitos. Kuka mahdat olla?” uusi parantaja naukui innoissaan hymyillen uudelle tuttavalle.
”Olen Sakaaliselkä. Monia kuita sitten klaanissasi toiminut parantajana”, hän naukui ja asettui naaraan rinnalle ohjaten häntä kävelemään eteenpäin.
”Mahtavaa! Mukava tavata, Sakaaliselkä”, nuori naaras hihkaisi ja käveli toisen vierellä kevein askelin.
”Tuli tapaamaan sinua nopeasti tänään kertoaksesi sinulle yhden tärkeän jutun”, vanha parantaja naukui nuorelleen ja katsahti tähän rauhallisin silmin. ”Se liittyy yhteen nuoremmista sisaruksistasi”, ääni oli vakava, mutta lempeä. Salviantaika katseli toista mielenkiintoisena, heilauttaen häntäänsä rauhallisena. ”Sarastuksenpentu. Hän on vasta hyvin nuori, mutta hänen tulevaisuutensa on jo päätetty”, vanhus huokaisi ja pysähtyi pienen joen äärelle. ”Kuules, hän tulee tapaamaan kollin, johon hän rakastuu sydämensä pohjaa myöten. Hän haluaa olla tämän kanssa kaikkein eniten maailmassa, hän melkein asettaa toisen oman perheensä edellä. Mutta sitten sattuu tapaturma”, koko ilma synkkeni ja sade alkoi ropista joen pintaan. Nuorta parantajaa hämmensi, miksei hänen turkkinsa kastunut, mutta myös se, mitä viisaammalla olisi kerrottavana. Alkoi kuulua huutoa, kauhu värisi ilmassa, sekä savun haju leijaili naaraan nenään. Se sai hänet pelästymään, mutta Sakaaliselkä piti hänet vierellään. Sään lauhduttua tuo kohtasi hänen katseensa ja jatkoi.
”Sarastuksenpentu tulee kohtamaan ikäviä aikoja, mutta Tähtiklaani pitää hänen puoliaan. Pentu tulee saamaan kyvyn kulkea muiden unissa”, se hätkähdytti innokasta naarasta ja tuo katseli parantajaa hämmentyneenä. ”En pysty kertomaan enempää, mutta hänen kohtalonsa on päätettyä. Vaikka jokin kyky katoaa, on aina silti toivoa kulkea muualla yhtä kirkkaan taivaan alla”, Sakaaliselkä naukui vielä, ennen kuin tuon hahmo alkoi haihtua.
”Hei, odota!” parantaja naukaisi ja katseli tuon katoavaa hahmoa hämmentyneenä. Innokas nuori katseli hämmentyneenä ympärilleen etsien turvaa Kylmäsydämestä, mutta vasta tovin kuluttua kylmä kivi maa kohtasi hänen vatsansa ja jäädytti vatsakarvat. Salviantaika kohotti päätään höristellen korviaan ja katseli unisena ympärilleen. Mitä Sarastuksenpennulle sitten tulisi käymään? Vanhempaa sisarta hämmensi, ja pelotti, nuoremman sisaren kohtalo, mutta hän kuitenkin uskoi, ja halusi, auttaa tätä pääsemään yli siitä, mitä ikinä suuret esi-isät olivat hänen elämälleen ennustaneet.

Vastaus:

Arviointi:
Hehkutonvalo //
Olin tätä tarinaa odottanut kaikista eniten, etkä pettänyt sen kanssa ollenkaan odotuksiani! Tuo loppu oli hieno, jotenkin osasin kuvitella sen! Sekä tykkäsin tämän tarinan syvällisestä mietiskelystä, jota Hehkutonvalo kävi läpi! Muutamat toistot sekoittivat välillä, mutta se ei haitannut lukemista! 19kp - Masi-

Alussa teksti oli hieman tönkköä, ja sanaa "yrtti" oltiin toisteltu, vaikka en nyt itse tässä heti keksi, miten itse olisin tekstin kirjoittanut, se vain pomppasi heti omaan silmään. Alun tönkköydestä huolimatta, huomasin olevani hyvin kiinnostunut lopusta, ja teksti lähtikin heti sulavammaksi. Teit hyvin selväksi, kuinka ahdistava paikka sumuinen maailma oli, ja Hehkutonvalon reaktio koko tilanteeseen oli hyvin realistinen. Tunsin tekstistä kaikki Hehkutonvalon (hehkuttomanvalon?) tunteet, ja odotin hyvin jännittyneenä, mitä lopussa keksisit. Lopussa vaihdat hetkiseksi aikamuotoa, en tiedä oliko se tarkoituksella, mutta se oli hieman hämmentävää, varsinkin kun alku ja loppu molemmat olivat muuten kirjoitettu menneessä muodossa.
Kaiken kaikkiaan, teksti oli onnistunut, ja mukavan pitkä.
13 kp - Chabi -



Kirkaslintu //
Lyhyehkö pätkä, mutta pelkkää asiaa ja hyvin johdettu eteenpäin. Tykkäsin siitä, että miten toit Chabin hahmoa esille, kuvailu ja käytös kuulostivat entiseltä parantajalta! (Toivon, että Chabi on kanssani samaa mieltä!) Jätit Haukkatähden ja Sudentähden nimet mainitsematta, joten unesta tietämättömät voivat olla hieman ihmeissään tätä lukiessaan, mutta pidin Kirkaslinnun tarinasta! 15kp - Masi -

Kirkaslinnun tarina alkoi ja eteni sulavammin, ja rakastan miten kirjoitit omaa Haamuaskeltani. Tunnistan, että mielenvikaista hahmoa voi olla vaikea tuoda esille, varsinkin, jos hahmo ei ole oma, mutta onnistuit hyvin, pisteitä siis siitä! Rakastin myös, miten lempeä Kirkaslintu oli entistä mestariaan kohtaan, yrittäen rauhoittaa tätä pois oman mielensä sopukoista ja ollen lempeä ja kärsivällinen. Toistit muutaman kerran "tuo" sanaa, mutta se ei ollut niin huomattavaa kuin Hehkutonvalon tarinassa, joten en ottanut siitä paljoa pisteitä. Kun pääsin loppuun, huomasin olevani pettynyt, sillä olisin mielelläni lukenut lisää, joka on siis vain positiivinen asia, ja kertoo kirjoittajan taidoista tuoda tekstiinsä elävyyttä. Olisin toivonut hieman enemmän kuvailua siitä, ketkä unessa saapuivat klaaniin, sillä joillekkin se saattaa olla hieman mysteeri (ellet sitten tarkoittanut tekstiä tälläiseksi?)
14 kp - Chabi -



Kukkaiselo //
Oon tosi usein ollut kauhuissani siitä, että kuolleita (rakkaita hahmojani) käytetään tarinoissa, koska pelkään ettei heidän luonnettaan tuoda oikein esille. Sie kuitenkin teit sen! Oon tosi helpottunut, ja iloinen siitä, että rakas Raivo ja Valkea olivat sellaisia kuin ovat ^^ ♥ Hyvää kuvailua, mielenkiintoinen ja pitkähkö tarina (ei tylsä!) 17kp - Masi -

Lumisuden ja Kukkaiselon suhde on hyvin suloista lukea, ja toivon tulevaisuudessa näkeväni enemmän kaksikolta! Hieman kirjoitusvirheitä, mutta ei häiritsevästi. Olen iloinen, että Masi koki sinun tekevän hahmoilleen oikeutta, sillä omasta mielestä pysyit myös hyvin heidän luonteessaan kiinni (Raivotähti ja Valkeatähti ovat yksiä suosikkejani roolipelistä, ja oli ihanaa nähdä Raivo jälleen, vaikkakin vain unessa). Unen jälkeen olin vähintäänkin yhtä hämmentynyt Kukkaiselon kanssa, joka tekstin kontekstin takia on hyvä juttu.
14kp - Chabi -



Salviantaika //
Pituus, wau! Todella pitkä ja hyvä tarina, kuvailu oli hienoa ja huomasin alkaneeni järsiä huulikoruani, kun keskityin sade kohdassa lukemaan mielenkiinnosta. Heh. Jokin mitätön kirjoitusvirhe kurkkasi jostakin välistä, teksti oli todella sujuvaa, hyvin tuotettua ja jään innolla odottamaan hetkeä, kun Sarastuksenpentu saa kuulla voimistaan! Onnea uudelle parantajakissalle! ♥ 20kp - Masi -

Naaraan into oli ihanan suloista ja nuorekasta, ja tunsin sen tarttuvan itseenikin, luin koko alun hymy kasvoillani, eikä se kaikonnut loppua kohden. Neljästä tarinastasi Salviantaian oli ehdottomasti paras, selkeää ja sulavaa luettavaa, enkä omiin silmiini löytänyt kirjoitusvirheitä. Hyvää työtä heli!
17 kp - Chabi -

Nimi: Mymmeli

09.11.2018 18:49
Ruistassu/-lampi – Salamaklaani

Näky Kuulammesta edessäni puhkaisi jännityksen ja antoi ilon sataa päälleni. Tassutin mestarini vierellä muiden parantajien luo. Vilkaisin Orvokkisydäntä. Hän hymyili minulle rohkaisevasti.
”Ennen kuin pääsemme Tähtiklaanin unien ja enteiden pariin, minulla on eräs tärkeä asia.” Muut parantajat katsoivat tutkivasti meitä. ”Ruistassun on aika saada parantajanimensä. Ruistassu, tule tänne eteen.”
Astuin Orvokkisydämen vierelle. Hän katsoi minua, ja erotin hänen silmistään ilon ja ylpeyden.
”Minä, Orvokkisydän, Salamaklaanin parantaja, pyydän esi-isiäni kääntämään katseensa tähän oppilaaseen. Hän on opiskellut kovasti oppiakseen parantajien tavat, ja teidän avullanne hän palvelee klaaniaan monta kuuta. Ruistassu, lupaatko vaalia parantajien tapoja, pysyä poissa klaanien välisestä kilpailusta ja suojella kaikkia kissoja samanvertaisesti, jopa henkesi uhalla?”
”Lupaan”, naukaisin vakaasti.
”Siinä tapauksessa, Tähtiklaanin voimien kautta, annan sinulle oikean parantajanimesi. Ruistassu, tästä hetkestä alkaen sinut tunnetaan Ruislampena. Tähtiklaani kunnioittaa uskoasi ja intoasi oppia uutta, ja hyväksymme sinut täydeksi Salamaklaanin parantajaksi. Olkoon unesi hyviä.”
Turkkini jokainen karva kihelmöi. Olin oikea parantaja! En ollut koskaan voinut kuvitellakaan, miten hyvältä se tuntui.
”Minullakin on nimitysasiaa”, naukaisi Kanervamarja. ”Laventelitassu, tulehan.”
Seurasin toisen oppilaan nimitystä mielenkiinnolla. Tuntui, kuin olisin nähnyt hänen silmissään epävarmuuden, vastentahtoisuuden piikin, mutta uskoin vain kuvitelleeni koko asian. Parantajanimensä saatuaan Laventelimarja sanoi jotain mestarilleen. Vanhemmat parantajat vaihtoivat ehkä sanasen keskenään. Minä halusin puhua Laventelimarjan kanssa.
”Hei, Laventelimarja”, tervehdin iloisesti.
”Hei”, hän vastasi yllättyneenä.
”Odotatko tapaamista Tähtiklaanin kanssa?” kysyin.
”Mmh... kyllä”, toinen vastasi jotenkin poissaolevasti. Olin avaamassa suutani kysyäkseni lisää, mutta huomasin muiden parantajien kokoontuvan yhteen. Loikin vikkelästi heidän luokseen. Laventelimarja näytti havahtuvan horteestaan ja hän seurasi nopeasti perässä.
”No niin. Aloittakaamme tapaaminen esi-isiemme kanssa”, kuulin jonkun sanovan. Asetuin makuulle kallion päälle ja lipaisin muutaman pisaran vettä. Ehdin maistaa tähdet ja kylmyyden, ennen kuin tempauduin värien ja valojen pyörteeseen. Lensin valon läpi ja laskeuduin kevyesti nurmelle.
”Ruislampi”, ääni tervehti. Huomasin edessäni olevan kissan.
”Hei”, naukaisin ja kumarsin. ”Hienoa nähdä taas.”
”Onnea parantajanimestäsi”, sanoi Haukkatähti.
”Onko sinulla minulle jotain asiaa?” kysyin ja vaihdoin painoa tassulta toiselle.
”Ei oikeastaan. Halusin vain tulla tervehtimään sinua”, kolli sanoi katsellen ympärilleen. ”On aina hienoa nähdä, miten uusia parantajia ja sotureita nimitetään.”
”Selvä”, sanoin aavistuksen pettyneenä. Olin odottanut jonkinlaista ennettä. Tosin enteillä oli usein tapana liittyä jotenkin pahaan. Näin, miten Haukkatähti alkoi haalistua, samoin kuin ympäristö. ”Näkemiin!” ehdin naukaista, kun minut nykäistiin hereille. Nostin kuononi käpälien päältä. Muutkin olivat alkaneet heräillä.
*Siinäkö se oli?* kysyin turhautuneena itseltäni, mutta tiesin etten saisi vastausta. Ja ainahan edes jonkun tapaaminen oli parempi kuin ei mitään.

//okei tuntuu että unohin jotain olennaista, mutta sanokaa sitten ja yyh en jotenki tykkää tästä x( mutta julkastaan nyt kumminkin

Vastaus:

Mielestäni et unohtanut mitään olennaista, ja vaikka tarina ei mitenkään ihmeellinen ollutkaan, pidin siitä ^^ Tarina on selkeää luettavaa, en huomannut kirjoitusvirheitä, sekä pituudeltaan tämä oli hyvä! (Toivoin, että Ruislampi ja Laventelimarja olisivat saaneet omat tarinansa, mutta tämä myös käy! Pääsee helpommalla!)
Annan sinulle 10kp:etä itse tarinasta + 4kp:etä, että tämä oli ensimmäinen tarinasi. Eli 14kp:etä ^^ - Masi YP -


Tarina oli hyvän pituinen sekä mukavaa lukea. Ei kirjoitusvirheitä, mutta omaan silmääni aika paljon lyhyitä lauseita eikä kauheasti kuvailua. Tarinasta kuitenkin näki sen ajatuksen ja Ruislammen energia oli ihailtavan suloista. Toivottavasti hän näkee tulevaisuudessa monia hyviä unia. Siis hyvä tarina, mukavan pituinen ja tuosta on hyvä jatkaa roolinnassa. Annan siis 12 kp:ta pituudesta ja helppolukuisuudesta. Hyvä ensimmäinen tarina ja toivottavasti kirjoittelet lisää ^^ - Heli -

Nimi: Masi

04.11.2018 17:52
//Blari//
Hiirenpolku – Lumouksenklaani – Parantajaoppilas
Lopulta Hiirenpolkukin sai asettua aloilleen Kuulammen äärelle, ollen valmiina aloittamaan oman näkynsä. Aaveenvarjo asettui oppilaansa vierelle, ja vaikka kaksikon matka tänne olikin ollut hieman ankeissa merkeissä, Hiirenpolku oli jo tottunut siihen. Hyvin usein Aaveenvarjo oli hänelle vain silloin mukava, kun kyseessä oli opetustilanne. Oppilas oli kyllä huomannut mestarinsa muutenkin vaikuttavan jatkuneesti siltä kuin olisi nurkkaan ahdisteltu hiiri, mutta tämä oli osittain sen aiheuttanut itse, hyppimällä Tomukuun ja Veriruusun käpälille. Hiirenpolku ei tiennyt mistä siinä oli kyse, mutta päätti kuitenkin yrittää tukea Aaveenvarjoa, jos voisi. Kuitenkaan kääntymättä klaaniaan tai arvoaan vastaan, puhumattakaan Tähtiklaania vastaan.
Omiin ajatuksiinsa uppoutunut parantajaoppilas laskeutui hiljaiseen uneen ja ennen kuin hän ymmärsikään ajatusvirtansa katkeavan, hän räväytti silmät auki vastaanottaakseen viestin Tähtiklaanilta. Kuitenkin Hiirenpolku huomasi olevansa hiljaisessa Lumouksenklaanin leirissä. Kolli oppilas lähti hivuttautumaan lähemmäs aukiota, yrittäen etsiä missä kissat olisivat, mutta pian hänen lävitseen juoksikin ryhmä, jonka naaras ymmärsi partioksi. Hiirenpolku pyöri hetken ihmeissään paikallaan, kun hän ei kuullut mitään ääntä mistään, ainoastaan näki vieraita ja tutumpia kasvoja ympärillään, jotka kääntyivät katsomaan puhujankivelle. Hiirenpolku päättikin asettua syrjemmälle katselemaan puhujankivelle, jossa seisoi harmaa raidallinen naaras, jonka silmät hohtivat sinisinä ja tämä puhui hyvin ylväästi klaanille. Hiirenpolku kurtisti kulmiaan, koska ei edelleenkään kuullut mitään, ei mitä tämä mahtoi sanoa.
Kissat kuitenkin hänen vierellään alkoivat hurraamaan jotakin johtajansa sanomaa, sekä päällikön vierelle siirtyi toinen naaras kissa, oranssilla turkilla. Kissojen ilmeistä päätellen, mikä tilanne koskaan olikaan, se oli hyvä asia, koska nämä hymyilivät ja hurrasivat iloisina. Hiirenpolku yritti painaa tarkasti kahden kissan kasvot mieleensä, jotka seisoivat ylhäällä, mutta suoraan sanoen aralla Hiirenpolulla ei ollut mitään hajua, keitä nämä kaksi kissaa olivat. Hän yritti etsiä leiristä tuttuja kasvoja, mutta saattoi vain tunnistaa Hopeakuun ja Pajuhännän, jotka katselivat sotureidenpesän edustalla suoraan häntä. Hiirenpolku värähti kaksikon tuijotusta, ja samaisella hetkellä heräsi.
Kuulammella kissat edelleen lepäsivät ja näkivät uniaan, joten Hiirenpolku päätti vain alkaa sukia turkkiaan tasaisemmaksi ja odottaa, että Aaveenvarjo olisi valmis, jotta he voisivat lähteä. Kolli myös toivoi, ettei Salamaklaanin parantajat olleet ottaneet liikaa itseensä siitä, etteivät he olleet Lumouksenklaanista tuoneet näille yrttejä, kuten monet muut olivat. Oikeastaan Synkkäklaani ja Lumouksenklaani taisivat olla ainoat, jotka eivät olleet tuoneet mitään.


Tammipolku – Salamaklaani – Kuningatar – Päällikön kumppani
Tammipolku oli koko aamun hengittänyt hyvin raskaasti, ja väsyneesti. Hän oli saanut supistuksia alkavan synnytyksen takia, mutta hän oli myös kiitollinen siitä, että Puolukkapihla ja Hiirenmieli olivat hänen seuranaan. Kolibritähti oli lähtenyt pienen ryhmänsä kanssa Myrskyklaaniin selvittelemään Kuolonlaulun tulevaisuutta Salamaklaanissa, sekä parantajat olivat vasta tulossa takaisin Kuulammelta, joten Tammipolun oli turvauduttava ensisynnyttäjä kokeneempiin naaraisiin. Aiemmin päivällä Tammipolku muisti Katajakaiun kertoneen menevänsä metsästämään hänelle jotakin, mutta muuten hän olikin vain maannut pesässä läähättämässä, vaikka Hiirimieli olikin tuonut sammaleiden avulla hänelle vettä.
’’Pystyt kyllä tähän’’, Hiirenmieli naukui kannustavasti, samalla kun Puolukkapihla yritti sehkä vähän ärtyneellä omalla tavallaan kannustaa kuningatarta. Tätä hetkeä oli koko klaani odottanut, että päällikkö saisi omia pentuja ja niiden tulevia seremonioita, joissa klaani voisi juhlia ja kuunnella pentujen nimet. Tulevaisuus olisi heidän pennuilleen jo valmiiksi asetettu tassuihin, ja synnytyksenkin hetkellä Tammipolku huomasi rukoilevansa Tähtiklaanilta, että esikoinen olisi kolli. Seuraavana rukouksena oli, että he saisivat edes yhden tyttären. Edes yhden! Päällikköperheelle olisi tärkeää saada poika, mutta Salamaklaanissa oli lähes häpeällistä, jos ei saanut yhtäkään tytärtä.
’’Sinä teit sen Tammipolku’’, Hiirenmieli kehräsi ja Tammipolku kohotti väsyneen katseensa kolmeen pentuun, jotka Puolukkapihla ohjasi kuningattaren vatsan äärelle hellästi kuonollaan. Tammipolku oli saanut synnytyksen ajaksi kepin, jota oli pureskellut ja nyt katsoikin siinä olevia koloja ja reikiä.
’’Kerron pennuista Kolibritähdelle, kun hän saapuu. Yritä nyt levätä’’, Puolukkapihla naukui karheasti, mutta ystävällisesti, siirtyen pesästä ulos. Tammipolku kiitti kokeneempaa naarasta hiljaisella pään nyökkäyksellä ja ystävällisellä hymyllä.
’’Kaksi poikaa ja yksi tytär’’, Hiirenmieli kehräsi Tammipolun vierellä, kuningattaren vastatessa tämän hymyyn. Hän oli onnistunut! Esikoinen olisi poika ja heillä olisi ainakin yksi tytär!






Vastaus:

Hiirenpolku//
Tarina oli hyvä ja ytimekäs. Tekstiä on mukava lukea ja sieltä nousee esiin erilaisia ajatuksia. Tyylisi on ihanaa lukea ja saat kaiken oleellisen esiin tarinassa. Vaikka osan tarinoista jouduit kirjoittamaan uudestaan, saat silti aina niihin yhtä mukavan tunnelman. Annan tarinastasi 15 kp:ta. En löytänyt kirjoitusvirheitä ja lyhyt mutta ytimekäs tarina oli kiva lukea. - Heli -

Tarina oli hyvän pituinen, ja toimii hyvänä esimerkkinä niille, joilla on tekeillä sama urakka omien parantajien ja näiden oppilaiden kanssa. Teksti oli ymmärrettävää ja teki hyvin asiansa, siinä ymmärsi koko ajan, mitä oli tekeillä ja missä mentiin. Kaikki eteni todella nopeasti omaan makuun, mutta toisaalta ymmärrän kiireen, ja sen, ettei tarina oikeastaan tarvinnut enemmän kuvailuakaan.
13 kp - Chabi -


Tammipolku//
Näitä tarinoita tullaan lukemaan monta, mutta ne kuitenkin ovat aina hieman erilaisia. Hyvin otit huomioon muut kissat ympärillä sekä lisäsit klaanin muuta toimintaa ajatuksiin. Teksti oli hyvää lukea enkä löytänyt kirjoitusvirheitä. Ajatukset ovat tärkeitä ja vaikka teksti ei ehkä ole pisin oleellisin pointti siitä tulee esiin. Hyvää työtä! Annan Tammipolulle 16 kp:ta ja toivon pennuille valoa heidän tiellään. -Heli -

Helppo pieni tarina, helppo lukuinen, helppo seurata. On aina mukava lukea Salamaklaanin kissojen ajatusmaailmasta, heidän erotessa hyvinkin paljon muista klaaneista tavoillaan ja kulttuurillaan, ja vaikka ei tietäisi klaanista jostain syystä aikaisemmin yhtään mitään, Tammipolun toive tyttärestä oli hyvin suloinen, ja jo siitä olisi saanut jokseenkin hyvän kuvan millaista elämä salamaklaanissa on.
12 kp - Chabi -


Ratamopentu//
Ratamopennun tarina oli mielenkiintoinen. Vaikka kirjoitat tämänkin pätkän uudestaan, se oli silti mielenkiintoinen ja vielä mukavan pitkä. En löytänyt silmäänpistäviä kirjoitusvirheitä, mikä siis aika hyvä infoosi nähden. Ajatukset olivat kohdillaan sekä kaikenlainen kuvailu oli minusta hyvä ja sopivaa tähän. Kirjoitustyylisi taas oikein hyvä ja niin kuin aina sitä on mukava lukea. Toivottavasti pääsen seuraamaan Ratamoa vielä lisää. Pentu saa tästä tarinasta 15 kp:ta. Jatka samaan malliin! - Heli -

Ratamopentu on aivan ihastuttava ja valloittava hahmo, ja oli ilo lukea tarinaa hänen näkökulmastaan. Tarina oli mukavan pituinen, pisteitä siitä, eikä omaan silmään hypännyt kirjoitus- tai kielioppivirheitä, joka on aina mukava lisä. Pituudesta huolimatta, luin tarinan hetkessä, ja harmittelin, ettei minulla ollut lisää luettavaa Ratamopennulta. Huomasin lopulta jopa haluavani vastata pikku pennulle Satakielellä, jonka luonteen olit saanut hyvin tarinaan liitettyä, vaikka naaras saattaakin olla hiukan tuntematon suurimmalle osalle. Sait hymyn kasvoilleni, varsinkin pennun ja tämän perheen keskeisiä hetkiä ja tapaa kommunikoida oli hauska lukea, ja odotan innolla lisää.
+oikeinkirjoitus
+pituus.
+Ratamopentu tuntuu oikealta pennulta, ei aikuiselta lapsen ruumiissa, ja hänen tapansa katsoa maailmaa ja ymmärtää asioita, on hyvällä tavalla hyvin lapsenomainen.
15 kp -Chabi -


Kivipentu//
Tämä pätkä herätti mielenkiintoni. Se oli todella hienosti kirjoitettu ja Kivipennun ajatukset olivat koskettavia. Tarina oli mukavan pituinen eikä sieltä löytynyt virheitä, myös mielenkiinto pysyi tarinassa ihan loppuun asti. Koko perheen mukaan otto oli mukavaa ja jäin säälimään pientä Kivipentua tämän lopuksi :'D Erittäin hyvä tarina, mainiosti kirjoitettu ja maltan tuskin odottaa jatkoa. 20kp:ta ihana tarina! Jatkoa tälle kiitos ^^ - Heli -

Kivipennun tarinaa oli äärimmäisen suloista lukea, ja jälleen, pennut tuntuivat kaikki hyvin nuorilta ja kokemattomilta. Heidän viaton tapansa ymmärtää asioita oli hyvin realistinen nuorelle hahmolle, vaikka Kivipennun puhe lopussa vaikuttikin hieman vanhemman hahmon sanoilta, sain siitä vain kuvan, että hän olisi vain kypsä ikäisekseen, ja pieni turhautunut puuskaus lopussa sai hahmon jälleen tuntumaan nuorelta. Hohderoihu ja tämän tapa kohdella sisaruksiaan oli hyvin lämmittävä, ja koin aidosti ymmärtäväni Kivipennun ja tämän veljen keskeisen suhteen, ja "suojeleva isoveli" on tarinoissa aina jotakin, jonka myönnän vapaasti olevan heikko kohtani. Rakastun aina tälläisiin tarinoihin! Kaiken kaikkiaan, oikeinkirjoitus oli kohdallaan, tarina oli hyvin sydäntä lämmittävä, vaikka Kivipennun turhautuminen ja muilta ymmärrystä haluaminen oli surullisen tuttua omalla kohdallani, ja odotan innolla jatkoa, jos sellaista on tulossa.
15 kp - Chabi -

Nimi: Masi

03.11.2018 04:55
// Jes kiva. En just poistanut näitä vahingossa eli jouduin väsäämään näitä alusta. Anteeksi, mutta en nyt jaksa kuin nämä kaksi.. Toivottavasti nämä edistävät hiukan, yritän huomenna niitä muita uudelleen kirjoittaa. Sori siis kirjoitusvirheistä, sun muista sekavuuksista, oon todella väsynyt ja motivaatio tippui nollaan ärsytyksestä, kun pitkät 9 tekstiä poistuivat >.< Mutta jos joku saa näistä jotakin irti, niin saa tarinaroolia miulle ja hahmot, joille ajattelin jotkin mahdolliset pisteet tulevan, ovat nuo joiden nimi on ilmoitettuna otsikossa. Mehmeh. Ärsyttää niin paljon //



Ratamopentu – Myrskyklaani – Pentu

Punaoranssit täplät omistava naaras pentu päästi ilmoille suuren haukotuksensa, väräytellen viiksiään haukotuksen mukana. Hän sai nopean potkun sisareltaan Vatukkapennulta nenälle ja tilanteesta ärtynyt Ratamopentu jäi mulkoilemaan unista sisartaan, joka yritti hakeutua tiheämmälle Pilvipennun ja Satakielen väliin. Ratamopennun teki kovasti mieli laukoa Vatukkapennulle muutamat kipeät faktat siitä, kuinka epäkohteliasta oli potkia toisia nenälle, jos toinen haukotteli, mutta päätti antaa asian olla. Vatukkapentu olisi kuitenkin kääntänyt tilanteen jotenkin häntä vastaan, joka olisi herättänyt myös Satakielen, heidän emonsa. Eikä Ratamopentua juuri nyt kiinnostanut alkaa selvittämään mitään typerää kiistaa emon vihaisen katseen alla.
Ratamopentu päättikin siirtyä pois pentutarhasta, astellen viileään ulkoilmaan, jääden istumaan pesän edustalle. Pieni naaras nyrpisti nenäänsä, kun katseli useita kuita vanhempia sotureita, jotka olivat Käärmesielun muodostamissa ryhmissä. Partiot aloittaisivat pian lähtönsä eri tehtäviin, ja salaa Ratamopentu huomasi toivovansa, että jonakin päivänä voisi itse olla määrittelemässä kuka menee ja mihin menee. Hieman kritisoivasti pentu jäi tuijottamaan Käärmesielua, jonka valkean värinen turkki kermansävyisillä täplillä loisti aamu auringossa Vihertähden viereltä, kun päällikkö oli mennyt tuon luokse keskustelemaan. Ratamopentu varmasti osaisi hoitaa varapäällikön tehtävät paremmin kuin Käärmesielu ja päällikön asiat vähintään yhtä hyvin kuin Vihertähti! Ajatus sai naaraan röyhistämään rintaansa omahyväiselle ajatukselleen, ennen kuin syrjemmältä aukiolta kuului huvittunut naurahdus, kun Vihakatse oli huomannut hänet.
’’Huomenta Ratamopentu’’, punertava kolli naukui, astellen tyttärensä luokse, joka heilautti häntäänsä iloisena ja päästi kehräyksen kera lämpimän puskemisen isänsä kylkeä vasten. ’’Vieläkö Satakieli on lepäämässä? Hän kyllä vaikutti todella väsyneeltä eilen’’, Vihakatse istuutui tyttärensä vierelle ja Ratamopentu pyöritteli silmiään. Vihakatse tuntui Ratamopennun mielestä olevan aina kaikesta huolissaan ja murheissaan, mutta toisaalta, Ratamopentu ei ehkä koskaan ole ollutkaan niin kiinnostunut emostaan tai sisaruksistaan kuin ehkä hänen pitäisi. Verrattaessa Vatukkapentuun tämä juoksi aina ihaillen isänsä perässä, kun Pilvipentu oli kiintynyt heidän emoonsa, eikä oikeastaan kuunnellut ketään muuta kuin Satakieltä. Joskus Ratamopentua Pilvipentu pelotti, kuten viimeksi, kun he leikkivät Pilvipennun ja hänen leikkinsä yltyi aika hurjaksi. Jos Satakieli ei olisi komentanut Pilvipentua lopettamaan, Ratamopennulla olisi varmasti ikävä lovi nyt korvassa.
’’Mitä mielenkiintoista sinä saat tänään tehdä? Mihin partioon päädyit?’’, Ratamopentu heilautti innoissaan korviaan Vihakatseelle, kun heidän välilleen oli laskeutunut tylsä hiljaisuus jo joksikin aikaa. Vihakatse räpäytti silmiään, selvästi mielissään siitä, että Ratamopentua kiinnosti jokin hänenkin tehtävänsä.
’’Päädyin rajapartioon, mutta menen vasta myöhemmin, joten ajattelin odotella, että muu perheemme herää. Olisi mukavaa saada viettää aikaa teidän kanssanne, ennen kuin olette oppilaita ja omilla teillänne’’, Vihakatse hymyili Ratamopennulle. Ratamopentu kurtisti kulmiaan, mutta yritti pitää pehmeää hymyä kasvoillaan. Vihakatse alkoi selostaa jotakin ylistävää puhetta, kuinka ylpeä oli perheestään, mutta Ratamopentu eksyi täysin omiin ajatuksiinsa ja jäi katselemaan kauempana olevaa Hiekkapyörrettä, sekä tämän kumppania Kastehelmeä. Vihakatse oli toiminut eräänlaisena kasvatti-isänä Hiekkapyörteelle, Huuresydämelle ja näiden kadonneelle siskolle Hiutaleenhännälle, kun Yönkäärme, näiden emo oli ollut pahasti masentunut kumppaninsa kuoltua. Joskus Ratamopentu vertaili itseään Huuresydämeen, tuohon naaraaseen, joka oli kuin synnynnäinen päällikkö kaikessa, tai sitten herrasmiesmäiseen hyväntahtoiseen Hiekkapyörteeseen. Miltähän tuntuisi menettää oma sisar? Ratamopentu heilautti harmistuneena häntäänsä, kun ajatteli, että menettäisi Vatukkapennun, vaikka nuorempi ja arempi sisar häntä ärsyttikin, se olisi silti kamalaa.
’’Siinähän sinä olet kultaseni!’’, Satakieli henkäisi, kun asteli tyytymättömänä Ratamopennun ja Vihakatseen väliin. Ratamopentu sai tiukan näpäytyksen emonsa hännästä nenälleen, kun oli karannut omille teilleen, mutta heti perään pehmeän nuolaisun päälaelle isältään. Ratamopentu jäi oudoksuen tuijottamaan kaksikon väliin, kun he alkoivat vaihtaa kuulumisiaan ja Pilvipentu, sekä Vatukkapentu tulivat ulos pesästä. Pilvipentu tervehti isäänsä kevyellä nyökkäyksellä, kun Vatukkapentu heittäytyi kehräämään isän poskea vasten, kun kolli kyyristyi alemmas tervehtimään toista tytärtään.
’’Leikitäänkö jotain?’’, Vatukkapentu hihkaisi innoissaan Pilvipennulle ja Ratamopennulle. Pilvipentu ei vastannut, kuten ei koskaan aiemminkaan. Satakieli oli pyytänyt Pilvipentua tapahtuneiden jälkeen hillitsemään väkivaltaisuuttaan ja liian aggressiivisia leikkejä, jonka takia Pilvipentu oli alkanut vältellä leikkimistä. Koska Ratamopentuakaan ei huvittanut leikkiä, veljen hiljaisuuden takia, Vatukkapentu jäi leikkimään yksin lehden kanssa.



Kivipentu – Yöklaani – Pentu
’’Napatkaa se jänis, ennen kuin se karkaa!’’, Saukkopentu hihkaisi pentulauman hänniltä, Sarastuksenpennun kiitäessä Hiljaisuudenpennun kanssa ryhmän kärjessä. Kivipentu hyppäsi pitkän loikan, mutta liukkaaksi muuttanut maa liu’utti kollin ilmassa lentävän tuulen ohitse. Kivipentu onnistui pitämään tasapainonsa, vaikkakin hän joutui tekemään pitkän kierron, jotta pysyisi muun pentu joukon perässä. Harvoin koko penturyhmä jaksoi kiinnostua leikkimään yhdessä, mutta kevyen lumen tulon jälkeen kaikki olivat saaneet innokkuutta leikkimään.
Aukion laidalla Aamunkajo suki kumppaninsa Kettupisaran turkkia, Kettupisaran katsellessa ryhmää, joka viiletti aukiolla innoissaan kiljahdellen ja nauraen. Lopulta Hiljaisuudenpentu nappasi lehden hampaisiinsa, kuitenkin liukuen maassa hetken eteenpäin. Aamunkajo jäi itsekin katsomaan pentuja, lämmin kehräys kantautuen kurkustaan, kun pennut lähtivät kulkemaan vanhempiaan kohden. Kivipentu oli hengästynyt ja hieman hitaammin kulkeutui muun ryhmän perässä, päätyen istumaan isänsä Kettupisaran vierelle, alkaen sukia omaa kylkeään tasaisemmaksi.
’’Isä, voiko minusta joskus tulla sinun kaltaisesi soturi?’’, Hiljaisuudenpentu kysyi hetken hiljaisuuden jälkeen, mutta se olikin Hiljaisuudenpennun tapaista, sanoa yhtäkkiä jotakin, mitä kukaan ei osannut olettaa. Tai sellainen kuva Kivipennulla oli sisaruksestaan. Kettupisara hymyili pojalleen.
’’En näe mitään syytä sille, mikset voisi kohota jopa minua korkeammalle arvolle tulevaisuudessa’’, Kettupisara hymyili. Aamunkajo katsahti lempeästi pentujaan, kun Sarastuksenpennun kasvoille jäi lepäämään mietteliäs ilme.
’’Minäkin haluan olla isänkaltainen soturi! Kaikista vahvin, viisain ja paras!’’, Saukkopentu kiljahti innoissaan, alkaen hyppiä riemuissaan, loikaten lopulta isäänsä vasten hurjan kehräyksen saattelemana. Kettupisara naurahti, alkaen sukia tyttärensä päälakea lempeästi, Saukkopennun kikattaessa. Kivipentu katseli tuttuun tapaansa tosikkona sisaruksiaan, miettien, mitä itse voisi haluta tulevaisuudessa. Hänellä ei riittänyt mikään tavallinen, mutta hän halusi samaan aikaan toimia nuorempien sisaruksiensa kivimuurina, ettei kukaan voisi tehdä näille mitään pahaa.
’’Voiko minusta tulla kuningatar, kuten sinusta emo?’’, Sarastuksenpentu kysyi hiljaa mietteliäänä, Aamunkajon silmien loistaessa iloisena, kun hänetkin muistettiin. Aamunkajo kehräsi lempeästi, sanoen kuinka hienoa se hänestä olisi, jos hän saisi katsoa, kuinka Sarastuksenpentu saisi kumppanin ja voisi perustaa oman perheensä, sekä olla mukana auttamassa tätä. Kivipentu istui edelleen hiljaisena, katsellen aukiota vaisusti, kunnes hän havahtui, kun aukiolta heidän luokseen suuntasivat Oravanmarja pörröisen häntänsä ja Hohderoihun kanssa. Siitä ei ollut kauan, kun vanhemmista sisaruksista yksi oli menehtynyt, Hämäränlumo, joka oli ollut iso pala suurelle perheelle. Oravanmarja tervehti Kivipentua pörröttämällä tämän päätä hännällään, kollin mutristaessa suutaan.
’’Miten täällä voidaan?’’, Hohderoihu kysyi, tervehtien emoaan lempeästi hieromalla neniä yhteen, jonka jälkeen isää puskemalla lavalle.
’’Me kerromme tulevaisuutemme unelmia! Minusta tulee klaanin paras soturi!’’, Saukkopentu hihkaisi innoissaan isoveljelleen, Hohderoihulle, joka hymyili pikkusisarelleen. Oravanmarja kurtisti muka loukkaantuneena kulmiaan.
’’Anteeksi vain, mutta minusta tulee sellainen! Kaikista paras ja kerrassaan ainoa laatua!’’, Oravanmarja nyrpisti nenäänsä, saaden Saukkopennun heittäytymään isosiskonsa kimppuun, Oravanmarjan muka lennähtäessä selälleen. Kivipennun mielestä Saukkopennun läpsiminen näytti hyvin säälittävältä Oravanmarjaa kohtaa, joka esitti kiljuvansa kauhuissaan, samalla kun Aamunkajo purskahti hykertävään nauruun ja Kettupisara kehräsi itsekseen.
’’Mitä sinä odotat tulevaisuudeltasi, Kivipentu?’’, Hohderoihu kysyi hieman hiljaisempana Kivipennulta, tullen nuoremman veljensä vierelle. Hohderoihu olikin aina ollut sellainen, kenelle Kivipentu koki voivansa jakaa ajatuksensa ja murheensa, sillä isoveli oli sitä sorttia, että kuunteli tarkasti ja mielellään, yrittäen auttaa. Ja jos Kivipennulla oli huono mieli, niin sitten he mököttivät yhdessä koko maailmalle Hohderoihun kanssa.
’’Kyse ei ole siitä, mitä minä odotan tulevaisuudeltani. Vaan minä haluan olla jonakin päivänä vastuussa kissoista ja heidän hyvinvoinnistaan. Haluan olla suojeleva kivimuuri, jota ei nujerreta ikinä, ja se.. Se kun suojelee heikompiaan’’, Kivipentu naukui katsellen hiljaisena tassujaan, takeltelu sanoissa johtui siitä, että perhe oli jäänyt kuuntelemaan häntä. Aamunkajo etenkin, koska hän oli aina ihmetellyt, miksei Kivipentu koskaan voinut puhua hänen kanssaan mistään, mutta jakoi kaiken Hohderoihulle. Joskus Aamunkajo oli kysynyt asiaa Kivipennulta, mutta sitäkin enemmän voivotellut Kettupisaralle.
’’Eli perheen isähahmo, joka suojelee perhettään?’’, Aamunkajo kehräsi itsekseen, Kettupisaran vilkaistessa kumppaniaan hymyillen. Kivipentu mulkaisi emoaan, alkaen kuumeisesti polkea tassullaan maata.
’’En minä sitä tarkoittanut! En halua omaa perhettä, kun minulla on teidät’’, Kivipentu mutisi, saaden Aamunkajon räpyttelemään silmiään hämmentyneenä. Tavallaan emo taisi ilahtua Kivipennun sanoista, mutta samalla loukkaantua siitä, ettei tämä haluaisi omaa perhettä, josta Aamunkajo voisi intoilla. ’’Kun haluaisin olla klaanin päällikkönä, suojella kaikkia ja auttaa’’, Kivipentu naukui hieman nolostuneena, saaden Saukkopennun purskahtamaan nauramaan. Kivipentu painoi toisen korvansa harmistuneena alas, kun Aamunkajokin räpytteli häkeltyneenä vain silmiään, eikä kukaan muu oikein osannut sanoa mitään, kun nuoremmat sisarukset tirskuivat tai hymyilivät. Jotenkin kaikki tuntuivat ivailevan Kivipennun kustannuksella, joten kolli käänsi heille häntänsä ja lähti kipittämään omia menojaan pois paikalta, Hohderoihun vielä mulkaistessa Saukkopentua.

Nimi: Pelkotuoksu

27.10.2018 08:11
//Myrkkymudan hyökkäys, Täplähaukan näkökulma

Kävelin rauhallisesti eteenpäin. Iha-askel ja Hallapaju kävelivät rauhallisesti perässäni, juoksin itse Auringonviillon perässä. Aurinkohuippu oli mennyt jo aikoja sitten, ja alkoi jo hieman hämärtää.
Haistelin hetken ilmaa ja katsoin innoissani eteenpäin.
"Löytyikö jotain?" Iha-askel maukaisi kauempana.
"Jep! Tänne suuntaan", naukaisin innoissani ja lähdin kävelemään nopeasti eteenpäin.
Takanani Auringonviilto kiihdytti vauhtiaan, siskokseni melkein jo jäivät jälkeen.
Haistoin vahvemmin riistan tuoksun.
"Auringonviilto", kuiskasin ja pysähdyin pensaan taakse.
Kurkistin varovasti ja näin kanin mutustelemassa ruohoa. Auringonviilto tuli varovaisesti ja hiljaa vierelleni ja nyökkäsi.
"Jos teemme niin, että Hallapaju ja Iha-askel hyökkäävät molemmilta sivuilta ja minä sekä Täplähaukka edestä ja takaa", Auringonviilto esitteli suunnitelmansa.
Hallapaju ja Iha-askel, jotka olivat jo ehtineet paikalle, nyökkäsivät ja lähtivät hiipimään kanin sivuille. Auringonviilto nyökkäsi minulle hiljaa ja lähdin varoen, hiljaisesti hiipimään kanin taakse. Oksa rasahti käpäläni alla, ja kani nosti hetkessä päätään, mutta kun se ei huomannut mitään, se jatkoi lehtien napostelua, tarkkana kuitenkin. Pääsin kanin taakse ja lähdin varovaisesti hiipimään sitä kohti. Kani vaistosi sen jotenkin ja pyrähti juoksuun. Se lähti Hallapajun suuntaan ja sitten Hallapaju loikkasi pensaasta kynnet esillä. Hänen tähtäyksensä osui juuri kohteeseen ja kani vingahti. Hallapaju taittoi sen niskat nopeasti puraisemalla ja kani valahti hetkessä veltoksi.
"Hienoa Hallapaju!" huudahdin ja menin sisareni luokse ylpeänä hänen saamastaan saaliistaan.
"Ensimmäinen kerta kun sain kanin!" sisareni huudahti innoissaan.
"Eiköhän lähdetä jo leiriin päin, olemme kuitenkin jo pian Yöklaanin rajalla, alkaa jo hämärtää, jos matkalla löytäisimme vielä jotain?" Auringonviilto naukaisi.
Nyökkäsimme kaikki hyväksyvästi ja lähdimme tallustamaan kohti leiriä vanhemman kollin perässä.
Olimme kävelleet jo tovin, kunnes Auringonviilto pysähtyi - kuin seinään. Hän haisteli ilmaa tarkkana.
"Löysitkä si...." Täplähaukka ei kerennyt sanoa lausettaan loppuun, kun hän tunti painon päällään.
Hän ei tietenkään nähnyt kissaa, oli jo niin hämärää, mutta sitten joku kuiskasi hänen korvaansa:
"Nyt on minun vuoroni", Myrkkymudan ivallinen ääni sai minut hätkähtämään.
"M-myrkkymta", huokaisin raskaasti, mutten voinut enää mitään.
Hän asetti kyntensä kurkulleni ja sivalti siihen pienen haavan. Haavasta alkoi pulppuamaan verta. Myrkkymudan nauru kaikui, kun nukahdin tiedottumuuteen.
Oliko tässä loppuni?

//Auringonviilto, Myrkkymuta, Heli?//

Vastaus:

Arviointi:
- Oikeinkirjoitus
- Muutamat pilkkuvirheet
- Sanojen toisto
- Minä ja hän muodon sekoittuminen tarinassa
-+ Tarinan eteneminen
+ Pituus
+ Mielenkiinto
4 kp:etä ensimmäisestä tarinastasi + 4kp:etä itse tarinasta = 8kp:etä.

Pituudeltaan tämä on hyvänpituinen vastaus Helin aikaisempaan roolaukseen. Oikeinkirjoittamisessa on hieman hiomista, esimerkiksi nämä kohdat pistivät huomiooni:
"M-myrkkymta", "Löysitkä si...." (tämän korjaisin näin: ''Löysitkö sinä-'', koska lause jää kesken), sekä ''tuntea'' sana taivutetaan sanaksi tunsi, ei tunti ja ''sivaltaa'' taivutetaan sanaksi sivalsi, ei sivalti.
Eteneminen tarinassa oli aika nopeaa, sekä ''sitten'' -sanalla se tuntui välillä hieman luettelomaiselta luettavalta, sekä hämmensi joidenkin sanojen valinta.
Tuo loppu oli kyllä mielenkiintoinen ja jään odottamaan innolla tämän jatkumista! ♥
- Masi YP -

Tarina eteni hyvin ja siinä edettiin luovasti. Otit hyvin huomioon muut kissat ja loit tarinaan mielenkiintoisia kohtia. Enemmän olisin halunnut nähdä kuvailua, esimerkiksi kissojen ajattelua tai ympäristön kuvausta. Mielenkiinto pysyi tarinassa koko ajan kuitenkin aika hyvin. Ei kauheasti oikeinkirjoitus virheitä tai suurempia lukemista haittaavia kohtia.
Antaisin tarinasta 12kp:ta, miinusta oikeinkirjoitus virheistä, vähäisestä kuvailusta sekä muutamasta toistosta. Plussaa tarinan luovuudesta, mielenkiinnon ylläpitämisestä ja jännityksen luomisesta. Jatka samaan malliin!
VaraYP,
Heli =^^=

Nimi: heli-fairy

20.10.2018 20:50
//Myrkkymudan hyökkäys, Auringonviillon näkökulma

Auringonviilto oli mielellään lähtenyt nuorempien sisaruksien, Täplähaukan, Hallapajun ja Iha-askelen, kanssa metsästämään. Auringonhuippu oli valunut jo heiltä ohi, eivätkä kukaan heistä ollut päässyt rajapartioon mukaan. Metsästys kiinnosti kaikkia, joten he mielellään lähtivät nelisin vaeltamaan metsään riistan perässä. Sotureilla, tai useimmiten Täplähaukalla ja Auringonviillolla oli ollut monia yhteisiä harjoitustuokioita oppilasaikana ja niin Auringonviilto oli saanut näistä kaikista ystäviä. Suuri punertava kolli oli tutustunut näihin nuorina ja nyt oli iloinen asemastaan, jossa sai olla sisariensa kanssa saaden lisukkeeksi myös muutaman ystävän. Täplähaukka oli innoissaan loikkinut leiristä jo ulos, Iha-askelen, Hallapajun ja Auringonviillon naureskellessa tassuttaen naaraan perässä ulos.
"Onneksi on sentään kaunis päivä", Iha-askel oli naukaissut väsyneenä Auringonviillon viereltä, kun he olivat päässeet ulos leiristä. Viime öinen kokoontuminen selvästi painoi nuoren soturin hartioita.
"Totta. Hyvä päivä saalistaa, ehkä riistaakin vielä löytynee, kun pakkanen ei ole liiaksi kiristynyt", kolli pörhisti turkkiaan kylmän viiman iskiessä päin. Se toi mukanaan viileää lehtikadon tuoksua, havaittavissa kuitenkin riistan tuoksahduksen.
"On tämä sentään parempaa kuin partiossa juokseminen", Täplähaukka naurahti edempää muiden hitaammin askeltaen toisen perässä.
"Toivottavasti löydämme paljon riistaa!" Hallapaju naukui iloiseen sävyyn Iha-askelen viereltä. Täplähaukka oli selvästi kiintynyt saalistamiseen, niin kuin vanhempi kollikin. Sisarukset hieman perässä tosin laahaten, aktiivisen soturittaren juostessa edessä. Se oli hänestä rauhoittavaa ja mukavaa, oliko sitä oikeasti parempaa kuin hiljaisessa metsässä hiipimistä riistan perässä. Hämärä oli pikku hiljaa alkanut laskeutua metsän ylle saaden puiden oksiston heittämään maahan rumien varjojen seikkailun. Auringonviilto ei pitäny yöstä liiakseen. Päivän valolla oli mukavempaa juosta vuoristossa, vaikkei vielä mikään pikimusta yö ollutkaan. Partio oli matkannut hyvän tovin Yöklaanin havuisessa maastossa, päästen sitten lähelle vuoren juurta, jossa Täplähaukka maisteli innokkaasti ilmaa.
"Löytyikö jotain?" Iha-askel naukui askeltaen toisen vierelle.
"Jep! Tänne suuntaan", naaras naukui iloisesti näyttäen hännällään suuntaa. Auringonviilto nyökäytti päätään hyväksyvästi ja lähti Hallapajun kanssa suuntaamaan Täplähaukan osoittamaan suuntaan.

//Täplä/Myrkky, Pelkotuoksu?//

Vastaus:

Arviointi:
Tarina on pituudeeltaan sopivan pitkä aloitellakseen tarinaroolausta, sekä se on selkeälukuista, hahmojen kuvailu sujuu hyvin ja muiden hahmojen kommentointi on onnistunut. Hyvä Heli! 10kp + 4kp:etä ensimmäisen tarinaroolauksen johdosta, eli 14kp:etä! - Masi YP -

Tarina on selkolukuista ja en ainakaan silmäillessäni huomannut kirjoitusvirheitä, vaikka joitakin sanoja oltiin toisteltu niin että sen ainakin itse huomasi (esim. Alun 'Mielellään' oltiin käytetty hyvinkin peräjälkeen). Tarina oli mukavan pituinen aloitukseksi, eikä se kerennyt käymään pitkäveteiseksi, joten pisteitä siitä. Vaikka siinä ei sinäänsä vielä paljoa tapahtunutkaan, jätit hyvin seuraavalle jotakin josta voivat ottaa kiinni ja jatkaa. 8kp
- Chabine AYP -

©2019 Tarinat | Soturin sydän - suntuubi.com